Ruotsin kielestä Suomessa ja kotoutumisesta

​Tämän blogipostaukseni otsikko saattaa herättää hämmennystä – eihän viitatuilla asioilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa saattaa monikin ajatella. Asioiden yhteyttä ei ehkä osattu hahmottaa Hesarinkaan toimituksessa, vaikka molempia käsitellään tämänpäivän (31.10.) lehden pääkirjoitussivulla: lehden pääkirjoituksen pääjuttu “Kotoutuminen vaatii uutta otetta” pureutuu maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien pääsyyn osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja samalla aukeamalla toimituspäällikkö Erja Yläjärven Merkintöjä-kirjoitus “Kaksikielinen koulu – ja tack” peräänkuuluttaa yksikielisen (suomen- tai ruotsinkielisen) koulujärjestelmän purkamista Suomessa.

Suomen kapea integraatiopolitiikka

Monikaan ei näe teemojen – kotoutuminen ja ruotsin kieli – yhteyttä, koska Suomessa kotoutumisesta puhutaan ainoastaan äskettäisempien maahanmuuttajien, eli nk. uusien vähemmistöjen osalta. Suurin osa Suomen uusista vähemmistöistä on syntynyt 1990-luvun alussa päättyneen kylmän sodan päättymisen jälkeen. Kylmän sodan synnyttämät jakolinjat romuttuivat vapauttaen myös globaalit muuttoliikevirrat. Tällöin muuttoliikkeen suunta Suomessakin muuttui, kun aiempi maastamuuttomaa alkoi muuttua maahanmuuttomaaksi. Suomelle Neuvostoliiton hajoaminen ja aiemmin suljetun itärajan avautuminen vapaammalle ihmisten liikkumiselle sekä Euroopan unionin jäsenyys ovat merkinneet merkittävää muutosta maahanmuuton dynamiikkaan ja sääntelyynkin. Suomen poliittinen johto on linjannut Suomelle sekä vuosina 2006 että 2013 aktiivista, erityisesti työperäistä maahanmuuttoa painottavat maahannmuuttopoliittiset ohjelmat. Linjausten taustalla on huoli syntyvyyden vähentymisestä ja heikkenevästä huoltosuhteesta: maahanmuuttajista toivotaan tekeviä käsiä ja veronmaksajia suomalaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastamiseksi.
Yhteiskunnassa olevien erilaisten ryhmien keskinäisten suhteiden järjestymisen prosessista puhutaan kansainvälisesti yleisesti “social integration” tai vain “integration” -termein. Kansainvälisten asiantuntijaelinten linjaamasti integraatiolla tarkoitetaan erilaisten ryhmien yhteiskuntaan mukaan ottamista ja pääsemistä vähemmistöjen erilaisuuksia hyväksyen ja arvostaen. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin vähemmistövaltuutettu (jona muuten nykyisin toimii suomalainen Astrid Thors!) puhuu yhteiskunnan integraatiosta haluten alleviivata sitä, että integraatio ei ole yhdensuuntainen muukautumisen prosessi vaan edellyttää erilaisuuteen sopeutumista ja muutosvalmiutta kaikilta – sekä eri vähemmistöiltä että enemmistöltäkin.

Suomessa integraatiota ei nähdä laajasti eri ryhmiä ja koko yhteiskuntaa koskevana kysymyksenä, vaan maahanmuuttokysymyksenä. Tämä korostuu integraatio-termin suomalaisissa käännöksissäkin: kotouttaminen ja kotoutuminen, jotka liitetään maahanmuuttajiin, eli vain uusiin vähemmistöihin. Suomessa ei virallisesti puhuta nk. vanhojen vähemmistöjen integraatiosta. Lähtökohta ja oletus on, että ko. vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat meillä jo hyvin integroituneet. Oletus on kumottavissa arvioimalla vaikkapa Suomen vanhaa, täällä jo vuosisatoja asunutta romanivähemmistöä. Romanit kohtaavat systemaattista syrjintää ja rasismia, ovat pitkälti menettäneet oman kielensä ja – kiitos kouluissa vähemmistöistä jaettavan tiedon olemattomuuden – valtaväestön tietämys romaneiden historiasta ja kulttuurista on hämmentävän ohutta.

Integraatiopolitiikka täysremonttiin!

Päivän Hesarin pääkirjoitus peräänkuuluttaa kotouttamiskäytäntöjen muuttamista, koska ne eivät vastaa tämänpäivän haasteisiin. Olen täysin samaa mieltä tarpeesta tehdä muutoksia suomalaiseen kotouttamisepolitiikkaan. Peräänkuulutan suurempaa järjestelmäremonttia: Suomessa pitää arvioida koko integraatiopolitiikka uusiksi! Ei ole kestävää – eikä myöskään linjassa kansainvälisen kehityksen kanssa – että integraatio kilpistetään ainoastaan maahanmuuttokysymykseksi ja koskemaan vain maahanmuuttajia. Integraatio koskettaa kaikkia ryhmiä ja on tärkeä koko yhteiskunnan dynamiikalle, viimekädessä jopa koossapysymiselle. Integraatiokeskustelun tulee koskea sekä vanhoja että uusia vähemmistöjä ja enemmistöä. Keskustelussa tulee avata eri ryhmiin kuuluvien ihmisten mahdollisesti erilaisia integraatiohaasteita. Integraatiossa jokaisella on rooli: julkisella vallalla, vähemmistöillä, enemmistöllä. Me kaikki voimme vaikuttaa suomalaisen yhteiskunnan integraatioon.

Kansallinen integraatiopolitiikka tulee rakentaa ottaen huomioon kokonaisvaltaisesti erilaiset kansalliset politiikkalohkot maahanmuuttopolitiikan lisäksi erityisesti vähemmistö-, kieli- ja koulutuspolitiikka – turvallisuuspolitiikkakin. Suomen nykyinen integraatiopolitiikan siiloutuminen omaksi em. politiikkalohkoista erilliseksi kysymykseksi on täysin kestämätön tie moninaistuvassa Suomessa.

Ja integraation linkki ruotsin kieleen…?

Suomenruotsalaiset ovat yksi Suomen nk. vanhoista vähemmistöistä, joka saa muita vähemmistöjä selvästi vahvempaa perustuslain suojaa perustuslain määrittäessä ruotsin kielen suomen ohella Suomen toiseksi kansalliskieleksi. Ruotsinkieliset ovat itse pitäneet tärkeänä vähemmistösuojana mm. oman erillisen ruotsinkielisen koulujärjestelmän olemassaoloa. Keskustelu kaksikielistä koulujärjestelmästä nousee välillä pintaan, mutta tuntuu, että keskustelu vaiennetaan samantien ilman että asiasta käytäisiin kunnollista ja kiihkotonta kaksikielisen koulun erilaisia puolia valottavaa näkemystenvaihtoa. Siksi Hesarin toimituspäällikön Erja Yläjärven Merkintöjä-kirjoitus päivän lehdessä on jälleen tärkeä muistutus siitä, että moninaistuvassa ja muuttuvassa Suomessa pitää käydä avointa keskustelua myös suomen- ja ruotsinkielisiksi eriytetystä koulujärjestelmästä. Keskustelu on otettava osaksi laajempaa suomalaisen yhteiskunnan integraatiokeskustelua.

Keskustelun vauhdittajaksi kannattaisi ottaa Etyjin vähemmistövaltuutetun linjaukset yhteiskunnan integraation elementeistä. Sen lisäksi, että valtuutettu korostaa integraation koskevan sekä vanhoja että uusia vähemmistöjä ja enemmistöäkin, valtuutettu alleviivaa huomion kiinnittämistä kieliin liittyviin jakolinjoihin ja jännitteisiin sekä yhteisten (integroitujen) oppimisympäristöjen luomisen tärkeyttä keskinäisen ymmärryksen edistämiseksi.
​
Koulut joissa käytettäisiin sekä suomea että ruotsia paitsi palvelisivat kaksikielisiä lapsia ja nuoria myös loisivat luontevia paikkoja suomen- ja ruotsinkielisten ryhmien välisten ennakkoluulojen vähenemiselle. Sillä ennakkoluulojahan on, mistä todisteeksi riittää vaikkapa vilkaisu some-keskusteluihin. Voisi kysyä sitäkin ovatko erilliset koulujärjestelmät mahdollisesti olleet myös omiaan ruokkimaan ryhmien välisiä ennakkoluuloja. Asiaan kannattaisi paneutua.