Työpöydälläni on pyörinyt viime aikoina parikin isoa teemaa, joiden yhteydessä huolellisuusvelvoite (due diligence) on noussut näkyvästi esiin. Yritysvastuuverkosto FIBS ry:n parasta aikaa käynnissä olevassa ihmisoikeuskoulutuksessa, jossa olen jälleen mukana pääkouluttajan roolissa, olemme yritysten edustajien kanssa pohtineet YK:n yritystoimintaa ja ihmisoikeuksia koskevien ohjaavien periaatteiden (jäljempänä: YK:n ohjaavat periaatteet) yrityksille asettamaa huolellisuusvelvoitetta. Ko. velvoitteen avulla konkretisoidaan periaatteiden yrityksille linjaaman ihmisoikeuksien kunnioittamisvastuun sisältöä. Toinen konteksti, johon olen äskettäin ‘sukeltanut’ ja jossa huolellisuusvelvoite kulkee punaisena lankana velvollisuuksien määrittelyssä on Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (nk. Istanbulin sopimus). Olen analysoinut ko. sopimusta STM:n toimeksiannosta yhdessä VTT Sinikka Törmän (Referenssi Oy) kanssa, ja analyysiraporttimme pitäisi tulla julkiseksi ihan lähiaikoina.
Huolellisuusvelvoite tuntuu hämmentävän monia. Ehkä tätä hämmennystä selittää se, että huolellisuusvelvoite on tuotu näkyviin uudenlaisissa yhteyksissä (YK:n ohjaavat periaatteet) ja aiempaa näkyvämmäksi uusien instrumenttien kautta (Istanbulin sopimus) vanhoissa tutuissakin yhteyksissä (ihmisoikeudet). Huolellisuusvelvoite on ihan tuttu periaate monilla sekä kansallisen että kansainvälisen oikeuden alueilla. Suomen lainsäädännössä periaate näkyy mm. työturvallisuuslaissa (työntekijän huolellisuusvelvoite; työnantajalle on määritelty huolehtimisvelvollisuus), osakeyhtiölaissa (yhtiön johdon huolellisuusvelvoite), asunto-osakeyhtiölaissa (hallituksen jäsenten ja isännöitsijän huolellisuusvelvoite), henkilötietolaissa sekä vahingonkorvaus‑, vakuutus- ja ympäristölainsäädännössä. Kansainvälisessä oikeudessa periaate on täsmentynyt erityisesti kansainvälisen ympäristöoikeuden ja ihmisoikeuksien alueilla. Valtion vastuuta ja toimintavelvoitteita turvata ihmisoikeuksien toteutuminen ei-valtiollisten toimijoiden välisissä suhteissa arvioidaan valtion huolellisuusvelvoitteen avulla. Istanbulin sopimus on sikälikin historiallinen asiakirja, että se on ensimmäinen sopimusmuotoinen kansainvälinen ihmisoikeusasiakirja, johon valtion huolellisuusvelvoite on kirjattu näkyviin. Valtion huolellisuusvelvoite näkyy myös YK:n ohjaavien periaatteiden valtion vastuuta koskevassa tekstissä.
Istanbulin sopimuksen artiklassa 5 todetaan, että “Osapuolet toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö- ja muut toimet, joilla varmistetaan huolellisuusvelvoitteen noudattaminen tarkoituksena ehkäistä, tutkia, rangaista ja hyvittää tämän yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvat valtiosta riippumattomien toimijoiden väkivallanteot.” Tällä sopimusmääräyksellä määritellään mm. sopimukseen liittyneen Suomen valtion velvoitteita ryhtyä lainsäädännöllisiin ja muihinkin toimenpiteisiin naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja perheväkivaltaan puuttumiseksi tilanteissa, joissa väkivalta tapahtuu yksityisten henkilöiden välisissä suhteissa. Vaikka Istanbulin sopimus on tullut Suomen osalta voimaan elokuussa 2015, Suomen valtiolla on vielä paljon tehtävää, jotta se täyttäisi sopimuksen asettaman huolellisuusvelvoitteen. Esimerkiksi Suomen lainsäädäntö ei täytä sopimuksen sopimusosapuolelle asettamia velvoitteita.
Huolellisuusvelvoite YK:n ohjaavissa periaatteissa
YK:n ohjaavien periaatteiden valtion vastuuta koskevan osion huomiot valtion huolellisuusvelvoitteesta käytännössä muistuttavat valtion vastuusta huolehtia ihmisoikeuksin toteutumisesta myös yksityisten välisissä suhteissa. Tässä tapauksessa alleviivataan valtion velvoitetta ryhtyä erilaisiin toimenpiteisiin sen varmistamiseksi, ettei ihmisoikeuksia heikennetä yritystoiminnassa. Käytännössä valtio suojaa ihmisoikeuksia tällaisissa suhteissa erityisesti kansallisen lainsäädännön avulla. Suomen valtion toimia ihmisoikeuksien turvaamiseksi yritystoimintaan liittyvissä tilanteissa voidaan pitää monilta osin riittämättöminä.
Huolellisuusvelvoite nousee esiin näkyvästi myös ohjaavien periaatteiden yrityksiä koskevassa osiossa. Täyttääkseen ohjaavien periaatteiden linjaaman huolellisuusvelvoitteen yrityksen on tunnistettava yritystoimintaan liittyvät (suurimmat) negatiiviset ihmisoikeusvaikutukset sekä ehkäistävä tai livennettävä tällaisia vaikutuksia. Käytännössä yrityksen tulee ryhtyä kohtuullisiin toimenpiteisiin sen välttämiseksi, ettei se osallistu ihmisoikeuksien heikentämiseen. Ohjaavissa periaatteissa yrityksille asetettu huolellisuusvelvoite on ilmaistu seuraavasti:
“Taking every reasonable step to avoid involvement with an alleged human rights abuse.“
Ohjaavien periaatteiden linjaama ihmisoikeuksiin liittyvä yrityksen vastuu ja yritykseltä edellytetyt toimenpiteet riippuvat siitä, mistä yrityksen toiminnosta on kysymys, ollaanko yrityksen omien toimintojen ytimessä vai yrityksen liiketoimintasuhteissa, jolloin kyse voi olla kaukanakin hankintaketjussa olevan toimijan toiminnasta. Yrityksellä on luonnollisesti suurin mahdollisuus vaikuttaa ihmisoikeuksiin liittyviin kysymyksiin omien toimintojen osalta, kun taas kontrolli ja vaikutusvalta kauempana hankintaketjussa olevaan toimijaan voi olla pieni tai käytännössä olematon. YK:n ohjaavat periaatteet kuitenkin ulottavat yrityksen ihmisoikeusvastuun yrityksen liiketoimintasuhteisiin asti, minkä vuoksi yrityksen on pyrittävä hallitsemaan yleisesti hankinta- ja arvoketjujensakin suurimmat ihmisoikeusriskit. Ohjaavat periaatteet eivät lähtökohtaisesti edellytä yrityksen hallitsevan täydellisesti hankintaketjujansa, vaan yrityksen toimintaa arvioidaan huolellisuusvelvoitteen valossa: arvioinnissa punnitaan, onko yritys ryhtynyt riittäviin toimenpiteisiin riskien selvittämiseksi ja toteutuneisiin negatiivisiin ihmisoikeusvaikutuksiin puuttumiseksi ottaen huomioon myös negatiivisten vaikutusten vakavuus. Hankintaketjujen hallinta on luonnollisesti helpompaa, jos ketjuja on vähän ja/tai ne ovat lyhyitä. Yrityksen vastuuarviointi tehdään aina tilannekohtaisesti ottaen huomioon kulloisetkin olosuhteet ja yritystoiminnan erityispiirteet.
Huolellisuusvelvoitteen haasteita
Huolellisuusvelvoitteeseen liittyvät haasteet kilpistyvät sen tietynlaiseen avoimuuteen. Huolellisuusvelvoitteesta ei ole olemassa yksiselitteistä ja yleistä ‘mittakeppiä’, joka antaisi täsmällisen mittarin riittävän huolellisuuden arvioimiseksi, vaan vastuuarviointiin liittyy aina tilannekohtaista kulloisetkin olosuhteet huomioon ottavaa punnintaa. Kriteerit, joiden avulla huolellisuutta arvioidaan riippuvat kontekstista. Jos arvioitavana on asuntomurto ja kotivakuutuksen ottaneen vakuutuksenottajan toiminta tilanteessa, vakuutuksenottajan huolellisuutta arvioidaan sen mukaan, onko hän vakuutusehtojen edellyttämällä tavalla riittävästi suojannut omaisuuttaan mm. lukitsemalla asunnon ovet. YK:n ohjaavien periaatteiden yrityksiltä edellyttämää huolellisuutta arvioidaan käyttäen standardeina kansainvälisiä ihmisoikeusnormeja ja arvioimalla yritystoiminnan negatiivisia vaikutuksia ihmisoikeuksien suojaamiin ihmisiin. Tämä ‘harjoitus’ on epäilemättä huomattavastikin haastavampi kuin em. vakuutustilanteen arviointi, mutta kyse ei myöskään ole mistään “mission impossible”-tilanteesta. Riittävällä ihmisoikeusosaamisella haastaviinkin ihmisoikeustilanteisiin liittyvä huolellisuusvelvoite on ihan hyvin hanskattavissa.
(Edit: Viittausta työturvallisuuslain huolellisuusvelvoitteeseen on tarkennettu.)