Suomessa on viime aikoina julkisuudessa näkyvästi käsitelty tapauksia, joissa yksityishenkilöt ovat syyllistyneet erittäin vakaviin ihmis- ja perusoikeuksien riistämiseen. Isä ja äitipuoli kohtelivat raakalaismaisesti ja lopulta surmasivat 8‑vuotiaan Vilja-Eerikan. Mies ja hänen tyttärensä pitivät nuorta romaninaista käytännössä vankinaan yli neljän vuoden ajan. Tapauksia on käsitelty suomalaisissa tuomioistuimissa, ja tekijät ovat saaneet tuomioita syyllistymisestään vakaviin rikoksiin – keskustelun vielä jatkuessa mm. tuomioiden oikeansuhtaisuudesta. Kyseiset tapaukset ovat myös herättäneet keskustelua viranomaisten vastuusta: miten paljon viranomaiset tiesivät tai heidän olisi pitänyt näissä tilanteissa tietää uhrien perustavanlaatuisten oikeuksien riistämisestä, ja ryhtyivätkö viranomaiset riittäviin toimiin uhrien oikeuksien turvaamiseksi?
Listaa ihmis- ja perusoikeuksien merkityksestä yksityisten välisissä suhteissa voisi jatkaa useilla muillakin esimerkeillä. Ihmisoikeuskysymykseksi tunnustettu naisiin kohdistuva väkivalta kuuluu suurimpiin ihmisoikeusongelmiin globaalisti. Suomessakin kymmenet tuhannet naiset joutuvat vuosittain lähipiirissä tapahtuvan väkivallan uhreiksi, ja uhreista keskimäärin 20–26 kuolee joka vuosi. Kuolonuhrien ja inhimillisen kärsimyksen määrällä mitattuna naisiin kohdistuva väkivalta on kiistatta Suomen vakavin ihmisoikeusongelma. Yritysvastuu ja ihmisoikeuksien merkitys yritystoiminnassa kuuluvat myös kiinteästi ihmis- ja perusoikeuksien merkitystä yksityisten välisissä suhteissa koskevaan keskusteluun. Työntekijöiden kohtelu, työolosuhteet yms. työelämän kysymykset liittyvät ihmis- ja perusoikeuksiin. Huomio kiinnitetään usein työntekijöiden kohteluun ulkomaille, erityisesti nk. kehitys- tai kehittyviin maihin ulottuvissa alihankintaketjuissa, mutta on syytä muistaa, että myös Suomessa tehtävän työn ja työolosuhteiden sääntelyn taustalta löytyy monia ihmis- ja perusoikeuksia.
Mitä ihmis- ja perusoikeudet ovat?
Ihmis- ja perusoikeuksia koskeva julkinen keskustelu on Suomessa suhteellisen äskettäistä. Vaikka Suomen itsenäistyttyä säädettyyn perustuslakiin sisällytettiin perusoikeuksia, ja vaikka Suomi YK:n jäsenvaltiona on vuodesta 1955 alkaen sitoutunut keskeisiin YK:n ihmisoikeusnormeihin, käytännössä ihmis- ja perusoikeudet ovat alkaneet murtautua suomalaiseen oikeuskulttuuriin vasta 1990-luvun alkupuolelta alkaen. Vuosien kuluessa yleinen ihmis- ja perusoikeustietoisuus on vahvistunut, ja nykyisin ihmis- ja perusoikeuksiin liittyviä kysymyksiä nousee esiin erilaisissa harkinta- ja päätöksentekotilanteissa, usein myös yleisissä näkemystenvaihdoissa.
Vaikka esimerkiksi mediassa(kaan) ei aina osata nähdä monien kysymysten – mm. edellä mainittujen konkreettisten tapausten – ihmis- ja perusoikeusyhteyksiä, yleisemmissä keskusteluissa näyttää toisinaan täysin hämärtyneen se, mitä ihmis- ja perusoikeudet oikeasti ovat. Joitain vuosia sitten aamukahvi meni itselläni väärään kurkkuun, kun luin tohtoristason asiantuntijan Helsingin Sanomien yleisönosastokirjoituksen, jossa mieskirjoittaja puhui oikeudesta seksuaaliseen mielihyvään ihmisoikeutena. Olenpa lukenut siitäkin kuinka joku kaupassa saamastaan huonosta asiakaspalvelusta mielensä pahoittaneena huutaa ihmisoikeuksiensa perään. On ryhtiliikkeen paikka! Kaikki subjektiivisesti koetut harmistukset tai itselle halutut asiat eivät ole ihmis- ja perusoikeuskysymyksiä!
Ihmisoikeuksilla tarkoitetaan perustavanlaatuisia yksilöiden (poikkeuksellisesti ryhmien) oikeuksia, jotka on turvattu valtioiden hyväksymissä kansainvälisissä ihmisoikeusasiakirjoissa, ml. ihmisoikeussopimuksissa. Ihmisoikeudet kuuluvat kansainvälisen oikeuden normistoon, ja kansainvälinen oikeus määrittelee lähtökohtaisesti ko. oikeusjärjestelmän ensisijaisten subjektien – valtioiden – oikeuksia ja velvoitteita. Kansainvälisessä oikeudessa ei ole kansallisten oikeusjärjestelmien kaltaista kansallisia lakeja säätävää tahoa (usein kansanedustuslaitos), joka voisi laatia kaikkia valtioita samalla tavalla sitovia kansainvälisiä normeja. Kansainvälistä oikeutta keskeisesti määrittelevän suvereniteettiperiaatteen mukaisesti valtioilla on valta päättää mihin kansainvälisiin sitoumuksiin ne antavat suostumuksensa. Esimerkiksi Suomi on sitoutunut erilaisiin kansainvälisiin ihmisoikeusnormeihin kuin vaikkapa Ranska (joka on kategorisesti kieltäytynyt hyväksymästä kansainvälisiä vähemmistönormeja), Venäjä, Kiina tai Yhdysvallat. Vaikka suomalaisesta mediasta saa välillä sellaisen käsityksen, että Suomi on sitoutunut lähinnä vain yhteen ihmisoikeussopimukseen – Euroopan neuvoston piirissä hyväksyttyyn Euroopan ihmisoikeussopimukseen – Suomi on hyväksynyt yli sata kansainvälistä ihmisoikeusasiakirjaa – ihmisoikeussopimusten lisäksi myös mm. ihmisoikeuksia koskevia julistuksia, minimistandardeja ja poliittisesti sitovia sitoumuksia (esim. Etyjin sitoumukset).
Perusoikeuksilla tarkoitetaan Suomessa kansallisessa perustuslaissa turvattuja (lähinnä yksilöille) kuuluvia perustavanlaatuisia oikeuksia. Perusoikeuksista puhutaan myös Euroopan unionin (EU) yhteydessä, kun EU:ssa vuosien varrella vahvistunutta perusoikeusulottuvuutta on täsmennetty mm. vuonna 2000 julistusluonteisena hyväksytyssä ja vuonna 2009 Lissabonin sopimuksen voimaantulon myötä oikeudellista sitovuutta saaneessa EU:n perusoikeuskirjassa. EU:n perusoikeudet antavat yksityisille tahoille suojaa EU:n oikeutta sovellettaessa.
Sisällöltään kansainvälisissä ihmisoikeusasiakirjoissa turvatut ihmisoikeudet ja Suomen perustuslaissa sekä EU:n perusoikeuskirjassa turvatut perusoikeudet ovat suurelta osin samansisältöisiä, mutta eivät kuitenkaan yhteneväisiä. Kaikissa normijärjestelmissä suojataan esimerkiksi yksityiselämää, sananvapautta ja uskonnonvapautta sekä korostetaan tasavertaisuutta (tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta) ja syrjimättömyyttä läpileikkaavina periaatteina. Sääntelyn sanamuodoissa, suojattujen oikeuksien yksityiskohdissa ja oikeuksien toteutumisen valvontamekanismeissa on kuitenkin monia eroja. Suomen näkökulmasta tärkeä on huomata erityisesti kansainväliseen oikeuteen kuuluvien ihmisoikeuksien ja kansallisten perusoikeuksien välinen suhde: kun Suomessa uudistettiin perustuslain perusoikeusluetteloa vuonna 1995, uudistus tehtiin niin, että oikeuksien minimitaso määriteltiin Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeuksien perusteella, minkä lisäksi Suomessa kansallisesti vahvistettuihin perusoikeuksiin kirjattiin ihmisoikeuksia pitemmälle meneviä oikeuksiakin. Kun kaikki Suomen ratifioimat ihmisoikeussopimukset on lainsäädäntötoimin saatettu osaksi Suomen oikeusjärjestelmää sekä sellaisinaan että myös säätämällä tai tarkentamalla kansallista lainsäädäntöä, Suomen hyväksymät kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat Suomessa kansallisesti velvoittavaa oikeutta. Ihmis- ja perusoikeudet on myös viime vuosina alettu mieltää aidosti yksilöille kuuluvina oikeuksina, jotka tulee ottaa huomioon sekä lakeja säädettäessä että myös viranomaistoiminnassa.
Valtioiden ensisijainen vastuu turvata ihmis- ja perusoikeuksia
Suomen hyväksymät kansainväliset ihmisoikeudet ja Suomen perustuslain perusoikeudet velvoittavat ensi sijassa valtiota ja sen toimielimiä – myös muita julkista valtaa käyttäviä toimijoita. Suomessa mm. kunnilla on tärkeä vastuu ihmis- ja perusoikeuksien toteuttamisessa. Ihmis- ja perusoikeuksiin liittyvät julkisen vallan velvoitteet jaotellaan yleensä velvollisuuteen kunnioittaa, suojella ja toteuttaa ihmisoikeuksia (duties to respect, protect & fulfil). Ihmis- ja perusoikeudet sääntelevät lähtökohtaisesti julkisen vallan ja julkisen vallan alaisuudessa olevien yksityisten henkilöiden (osin myös yksityisten oikeushenkilöiden ja ryhmien) välisiä oikeussuhteita. Tätä suhdetta kutsutaan usein vertikaalisuhteeksi tai ihmis- ja perusoikeuksien vertikaaliulottuvuudeksi tai ‑vaikutukseksi.
Julkisen vallan velvollisuus suojella ihmis- ja perusoikeuksia tarkoittaa, että julkisen vallan on huolehdittava siitä, ettei ihmis- ja perusoikeudet heikkene myöskään yksityisten välisissä suhteissa. Tällöin puhutaan ihmis- ja perusoikeuksien horisontaalisuhteesta, ‑ulottuvuudesta tai ‑vaikutuksesta. Julkisen vallan on siten ryhdyttävä toimiin sen varmistamiseksi, ettei perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen vaarannu yksityisten välisissä suhteissa – esimerkiksi perhe-elämän piirissä tai työelämässä. Lähtökohtaisesti lähes kaikenlaiset ihmis- ja perusoikeudet voivat olla merkityksellisiä yksityisten välisissä suhteissa. Tämä linkki jää usein huomaamatta, koska ihmis- ja perusoikeudet eivät velvoita välittömästi yksityisiä toimijoita, vaan ko. oikeuksien vaikutukset ovat välillisiä. Käytännössä julkinen valta huolehtii ihmis- ja perusoikeuksien toteutumisesta yksityisten välisissä suhteissa ja oman suojaamisvelvoitteen toteutumisesta säätämällä lainsäädäntöä. Esimerkiksi erilaisella työelämää ja ‑oloja koskevalla kansallisella sääntelyllä valtio turvaa työntekijöiden asianmukaista, ml. syrjimätöntä, kohtelua ja turvallisia työolosuhteita. Julkisen vallan suojaamisvelvoitteeseen kuuluu myös lainsäädännön noudattamisen varmistaminen, mikä asettaa toimintavelvoitteita viranomaisille.
Ihmis- ja perusoikeuksien toteutuminen yksityisten välisissä suhteissa
Vaikka oikeusnormien perinteisestä toimintalogiikasta johtuen ihmis- ja perusoikeuksien horisontaaliulottuvuudet ovat pitkään jääneet vertikaaliulottuvuuksien varjoon, horisontaalisuhteeseen kiinnitetään nykyisin selvästi enenevässä määrin huomiota Suomessa. Kysymys on noussut esiin, kun Suomessa on äskettäin käsitelty naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan poistamista koskevan Euroopan neuvoston sopimuksen (nk. Istanbulin sopimus) ratifiointia (eduskunta hyväksyi sopimuksen kuluvan vuoden helmikuussa) ja kun yritysvastuun ihmis- ja perusoikeusoikeusulottuvuudet ovat nousemassa näkyvästi kansallisiin keskusteluihin.
Naisiin kohdistuva väkivalta, yritysten ihmisoikeusvastuu (vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia) ja kirjoituksen alussa mainitut konkreettiset tapaukset, joissa uhrit ovat joutuneet aivan perustavanlaatuisimpien ihmis- ja perusoikeuksiensa loukkausten uhreiksi nostavat esiin tärkeät kysymykset sekä valtion ja muun julkisen vallan toimijoiden vastuusta antaa aktiivisesti suojaa yksilöiden ihmis- ja perusoikeuksille että yksityisten toimijoiden vastuuttamisesta ihmis- ja perusoikeuksien heikkenemisestä.
Seuratessani Ranskassa tapahtuneen Germanwings-yhtiön lentokoneen maahansyöksyyn liittyvää tutkintaa, jossa on noussut esiin järkyttäviä seikkoja lentäjän henkisistä ongelmista ja itsetuhosuunnitelmista, omat pohdintani siirtyvät myös ihmisoikeuksia koskeviin kysymyksiin: mikä on lentoyhtiön – myös valtion viranomaisten – vastuu tapauksessa, jossa lentäjän sairaus oli (vähintäänkin lääkäreiden) tiedossa, kyseessä on toimiala, jossa matkustajien turvallisuuden takaaminen edellyttää erityistä huolellisuutta ja tapaus koskee yhtä perustavanlaatuisinta ihmisoikeutta – oikeutta elämään?
