Tämän aamun (31.5.) MTV 3:n Huomenta Suomen ruokakeskustelulla oli hämmentävä otsikko: “Onko lihansyönti ihmisoikeus”? Tällaiset otsikoinnit synnyttävät pienimuotoista epätoivoa, koska ne kielivät ihmisoikeuksiin liittyvän ymmärryksen puutteesta. On toki oikein myönteistä, että meille kaikille kuuluvista ihmisoikeuksista puhutaan nykyisin aktiivisesti, ja että mediakin tarttuu hanakasti ihmisoikeusteemoihin – mieluiten tietysti silloin kun niistä saadaan raflaavia otsikoita. Samalla toivoisi jonkinlaista tarkkuutta siihen millaisia asioita leimataan ‘ihmisoikeustarralla’. Kaikki meidän mielestämme meille kuuluvat (kivat ja myönteiset) asiat kun eivät ole ihmisoikeuksia.
Olen toistanut tätä monissa blogikirjoituksissani, mutta kertauksena: ihmisoikeudet ovat kansainvälisessä oikeudessa määriteltyjä normeja, joita on täsmennetty valtioiden hyväksymissä ja valtioita sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeusasiakirjoissa. Ihmisoikeuksien sisällön ymmärtämiseksi on siis vilkaistava kyseistä normisettiä. Oikeus syödä lihaa ei ole osa tätä normistoa, eli – tiedoksi myös Maikkarin aamuohjelman otsikkonikkareille – lihansyönti ei ole ihmisoikeus!
Kun media nykyisin niin mielellään pallottelee ihmisoikeusteemoja, olisiko liikaa vaadittu, että media-ammattilaiset hieman opiskelisivat ihmisoikeuksiin liittyviä perusasioita? Peräänkuulutan pakollista ihmisoikeuskurssia tulevia media-ammattilaisia kasvattavien opinahjojen kurssitarjontaan sekä ihmisoikeuksia koskevaa täydennyskoulutusta jo ammatissa toimiville ammattilaisille! Ottaen huomioon media-ammattilaisten roolin ja mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, olisi varsin tärkeää, että ‘pelimerkit’ ovat oikeat ja asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä. Media-ammattilaisilla on oma vastuunsa siitä, että heidän kohderyhmänä olevat yleisöt saavat oikeaa tietoa myös ihmisoikeuksista.
Kestävä kehitys ja ihmisoikeudet
Osallistuin eilen (30.5.) yritysvastuuverkosto FIBS ry:n ja kestävän kehityksen toimikunnan yhteisseminaariin “Kestävä Suomi 2050 – yritykset tulevaisuuden rakentajina”. Tilaisuudessa puhuttiin paljon sekä viranomaisten että yritysten edustajien suulla kestävästä kehityksestä. Tilaisuuden fokuksessa oli kestävän kehityksen toimikunnan laatima kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumus – kansainvälisessä vertailussa ainutlaatuinen suomalainen linjaus, johon toivotaan mukaan yrityksiä ja muitakin kestävää kehitystä tukevia tahoja. Keskustelua käytiin reilun kahden tunnin verran mainitsematta kertaakaan ihmisoikeudet-sanaa. Kysyttyäni puhujilta eivätkö he näe ihmisoikeuksia osana kestävän kehityksen teemoja – kuten on tehty mm. YK:n kestävän kehityksen linjauksissa – puhujat kyllä totesivat teemojen yhteydet, mutta samalla myös sen, että haasteena on ihmisoikeuksia koskevan ymmärryksen heikkous. Tämän vuoksi ihmisoikeudet jäävät käytännössä marginaaliin. Niistä ei osata puhua.
Sisällöllisesti kestävän kehityksen teemat liittyvät aivan keskeisiin ihmisoikeuskysymyksiinkin – elämisen perusedellytysten turvaamiseen. On hämmentävää kuinka näitä yhteyksiä ei oikein nähdä. Tässäpä paikka avata silmät eri kysymysten keskinäisille yhteyksille ja nähdä ‘iso kuva’. Vain hahmottamalla tätä ‘isoa kuvaa’ voimme oikeasti ymmärtää todellisuutta.
Yritykset eivät voi loukata ihmisoikeuksia
Media herkuttelee mielellään erilaisilla ihmisoikeusloukkauksilla – mitä rankemmista asioista on kysymys, sitä mehukkaampia otsikoita sorvataan. Yritysten ihmisoikeusvastuuseen liittyvien kysymysten noustua viime vuosina näkyvämmiksi, media sekä monet järjestöt ja yritykset itsekin puhuvat usein yritysten ihmisoikeusloukkauksista. Ei ole hiustenhalkomista vaatia tällaisten sanavalintojen tarkistamista, vaan se osoittaa ymmärrystä olemassa olevista normijärjestelmistä ja niiden määrittelemistä vastuusuhteista. Kansainvälisen oikeuden normijärjestelmä nykymuodossaan ei sido yrityksiä. Kansainvälisen oikeuden normeina ihmisoikeudet sitovat keskeisesti valtioita, jotka myös voivat ko. normeja loukata. Siksi on ymmärtämättömyyttä tai terminologista laiskuutta puhua yritysten ihmisoikeusloukkauksista.
Ihmisoikeudet tulevat yrityksiä sitoviksi ihmisoikeuksien kansallisen voimaan saattamisen kautta. Oma haasteensa on se, että toimiessaan Suomen lainsäädännön mukaisesti Suomessa toimivat yritykset eivät miellä osaltaan toteuttavansa Suomen valtiota sitovia kansainvälisiä ihmisoikeusnormeja. Kun yritykset noudattavat esimerkiksi työsopimus- ja työturvallisuuslainsäädäntöä sekä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakeja, ne samalla tosiasiallisesti tukevat ihmisoikeuksien toteutumista. Samalla ne myös toteuttavat käytännössä ihmisoikeuksiin liittyvää yritysvastuuta.
Kirjoituksen ‘opetus’: ihmisoikeuksia koskevan ymmärryksen lisäämiseksi tarvitaan Suomessa vielä paljon työtä. Ihmisoikeuksia ei pidä nähdä siellä missä niitä ei ole. Toisaalta niitä pitäisi osata nähdä siellä missä ne oikeasti ovat. Suomalainen ihmisoikeuskeskustelu kaipaa termejä, vastuusuhteita ja erilaisten laajojen kysymysten välisiä yhteyksiä täsmentävää ryhtiliikettä.
