Hesarin tammikuun Kuukausiliitteessä on kohtuullisen ansiokas kirjoitus naisten ja miesten palkkaEPÄtasa-arvosta. Kirjoituksen ansiot liittyvät erityisesti siihen, että siinä valotetaan niitä monimutkaisia työmarkkinoiden rakenteita ja epätasa-arvoisia käytänteitä, jotka ylläpitävät miesten ja naisten palkkaeroa Suomessa. Kirjoituksessa nostetaan esiin lukuisia kysymykseen liittyviä ulottuvuuksia, mutta paljon jäi myös sanomatta. Itse jäin kaipaamaan kirjoituksesta palkkatasa-arvoteeman yhteyksiä kansainväliseen ihmisoikeussääntelyyn.
Olisi ylipäätään tärkeä hahmottaa, että lukuisissa Suomen kansallisen lainsäädännön normeissa säänneltyjen oikeuksien, kuten palkkatasa-arvonorminkin, taustalta löytyy Suomen hyväksymissä kansainvälisissä ihmisoikeusasiakirjoissa määriteltyjä kysymyksiä. Sukupuolten palkkatasa-arvo ei siten ole mikä tahansa kansallinen kysymys, vaan se on myös kansainvälisesti säännelty ihmisoikeus.
Kuukausiliitteen artikkelissa viitattu miesten ja naisten tasa-arvoa koskeva laki (tasa-arvolaki) säädettiin Suomessa tilanteessa, kun maassamme pantiin kansallisesti täytäntöön vuonna 1979 YK:ssa hyväksyttyä sopimusta kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamisesta. Sukupuolten palkkatasa-arvon toteuttaminen on yksi sopimuksen tärkeistä velvoitteista. Miesten ja naisten palkkatasa-arvoa koskevia velvoitteita sisältyy moniin muihinkin Suomen hyväksymiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, ml. kansainvälisen työjärjestö ILO:n normeihin. Lisäksi EU:n sääntelylläkin on ollut vaikutuksia Suomen ko. lainsäädäntöön.
Hesarin Kuukausiliitteen palkkaepätasa-arvoa koskeva kirjoitus herätti myönteisiä ‘mediatuntemuksia’, koska jutun kirjoittaja (Anni Lassila) oli tarttunut oikeasti haastavaan teemaan ja avannut siihen liittyviä tärkeitä näkökulmia. Sitten (10.1.) postiluukusta kolahtaa Hesari, jossa lehden toimituspäällikkö (Ari Kinnari) pääkirjoitussivulla olevassa Merkintöjä-kolumnissaan romuttaa (jälleen kerran) uskoni tasa-arvokysymyksen tolkulliseen käsittelyyn Suomen johtavassa uutispäivälehdessä. Kirjoittaja aloittaa viittaamalla Kuukausiliitteen em. palkkaerokirjoitukseen ja haluaa osaltaan nostaa framille muita sukupuolten epätasa-arvokysymyksiä, mm. erot miesten ja naisten keskipituudessa ja ‑painossa, alkoholin kulutuksessa, urheilusuorituksissa ja saunavuorojen pituudessa. Hieraisen silmiäni kerran jos toisenkin, ja haen epätoivoisesti varmistusta sille, että onhan tämä joku pila, kieli poskella, ironisesti ja huumorilla kirjoitettu juttu. Mutta tämä käsitykseni ei saa vahvistusta. Koska siinä se juttu on, lehden tärkeimmällä aukeamalla pääkirjoituksen vieressä. Eihän siinä sovi vitsejä veistellä!
Tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä koskevat kysymykset ovat myös niin tärkeitä, että jos niistä alkaa veistellä, se on osattava tehdä taidolla. Nyt mentiin niin alta riman, että oksat pois, ja tehtiin karhunpalvelus tasa-arvoteemalle. Sen sijaan että kirjoituksessa olisi annettu lukijoille lisävälineitä ymmärtää tasa-arvokysymyksiin liittyviä monimutkaisiakin ulottuvuuksia (mitä Kuukausiliitteen kirjoitus osaltaan teki), tässä sekoitettiin pakkaa niin, että asiaan vihkiytymättömille lukijoille taatusti tehtiin tasa-arvoasia entistä sekavammaksi. Ei kai tämä voi olla maamme johtavan sanomalehden tehtävä!?!
Toisiinsa liittyvät syrjinnän kiellon ja tasa-arvon periaatteet määrittävät keskeisellä tavalla kansainvälisiin ihmisoikeuksiin, kansallisiin perusoikeuksiin ja myös EU:n oikeuteen liittyviä oikeuksia – meidän kaikkien oikeuksiamme. Syrjintä tarkoittaa sitä, että henkilö asetetaan toisia huonompaan asemaan jonkin hänen henkilökohtaisen ominaisuutensa vuoksi, jolloin hänen oikeutensa eivät toteudu tasavertaisesti. Syrjintään liittyy aina epäoikeudenmukaisuuden elementti. Etninen tausta (rotu) ja sukupuoli ovat olleet suurimpia syitä, joiden perusteella ihmisiltä on riistetty tasa-arvoiset oikeudet, minkä vuoksi näihin syrjintäperusteisiin liittyvää syrjinnän kieltoa myös alleviivataan kansainvälisissä ja kansallisissa syrjinnän torjumista koskevissa normeissa. Tasa-arvosta puhuttaessa ollaan siten perustavanlaatuisten asioiden ytimessä, ja teema ansaitsee arvoisensa käsittelyn, ei populistisia heittoja.
Ja sitten vielä sananvapaudesta
Ympärillämme tapahtuu jatkuvasti ihmisoikeuksien näkökulmasta merkityksellisiä asioita. Väkivallanteot ja erityisesti hyökkäys Charlie Hebdo ‑lehden toimitukseen Ranskassa tammikuun alussa ovat dominoineet alkuvuoden uutisotsikoita ja nostaneet ihmisoikeutenakin turvatun ja demokratian kulmakiviin kuuluvan sananvapauden ja lehdistön vapauden kuumaksi teemaksi. Itse hirvittäville veriteoille ei tietenkään ole minkäänlaista oikeutusta. Tapauksen uutisointia seuratessa on kuitenkin välillä (ja turhan usein) tuntunut, että sananvapaudesta puhutaan ikään kuin sille ei olisi rajoituksia. Sananvapaus ei ole rajoittamaton ihmis- ja perusoikeus, vaan eurooppalaisessa ihmis- ja perusoikeusperinteessä korostetaan sananvapauden käyttöön liittyvän sekä velvollisuuksia että vastuuta. Kaikkia Euroopan neuvoston jäsenvaltioita sitovan Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan sananvapautta voidaan rajoittaa kansallisilla laeilla mm. yleisen turvallisuuden tai toisten oikeuksien suojaamiseksi, kun tällainen rajoittaminen katsotaan välttämättömäksi demokraattisessa yhteiskunnassa. Tällaisia kansallisia sananvapauden rajoituksia on tehtykin paljon, Suomessakin.
Kansainvälisen muuttoliikkeen myötä moninaistuvissa Euroopan maissa on pakko arvioida sananvapauden käyttöä muuttuneissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa ja myös yhteiskunnan vakauden ja integraation näkökulmasta. Vähemmistöjen integraatiota koskevissa huomioissaan eurooppalaiset asiantuntijaelimet (mm. Etyjin vähemmistövaltuutettu ja Euroopan neuvoston rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen toimikunta (European Commission Against Racism and Intolerance)) ovat korostaneet sekä poliitikkojen että median roolia ja vastuuta yhteiskunnallisen ilmapiirin ja ryhmien välisten suhteiden kehittymisessä. Sen lisäksi, että asiantuntijaelimet pitävät tärkeänä sitä, että poliitikot ja media keskustelevat aktiivisesti, avoimesti ja monipuolisesti kaikenlaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä, ml. maahanmuuttoon liittyvistä erilaisista näkökulmista – haasteista ja ongelmistakin -, poliitikkojen ja journalistien tärkeä rooli mielipidevaikuttajina edellyttää myös punnittua puhetta ja asiakysymyksiin keskittymistä. Yhteiskunnallisesti tärkeät asiat eivät saa olla tabuja, mutta sortuminen populistiseen ihmisryhmiä leimaavaan vihapuheeseen on vastuutonta ja yhteiskunnalle vahingollista. Siksi vihapuhe on kriminalisoitu valtioissa erilaisin rikosnimikkein.
Sananvapaus on niin olennainen demokraattinen oikeus, että olisi tärkeää, että suomalaisessa mediassa avattaisiin siihen liittyviä moninaisia näkökulmia. Kiinnostavaa on esimerkiksi se, että sananvapauden rajat voivat vaihdella riippuen mm. siitä mistä puhutaan, kuka vapautta käyttää ja kenestä sananvapauden nimissä puhutaan tai kirjoitetaan.
Sananvapaudessa erilaisine ulottuvuuksineen riittäisi pureskeltavaa ammattitaitoiselle tutkivalle journalistille ja kiehtovaa pohdittavaa meille median kuluttajille. Koska sananvapaus(kin) on vakava asia, en halua lukea siitä(kään) mitään käsittämättömiä kieli poskessa ‑juttuja vaan ajatuksella ja journalistisella ammattitaidolla tehtyjä analyysejä ja näkökulmanavauksia! Esimerkiksi vihapuhe-käsitteen pohdinta olisi mitä ajankohtaisin teema.
