Nykyhallituksen edesottamukset ovat olleet kiinnostavaa – myös pelottavaa – seurattavaa ihmisoikeusnäkökulmasta. Tuskin oli muste kuivunut hallitusohjelmassa, kun hallitus sai linjauksillaan mm. kotimaisen akateemisen kentän takajaloilleen ja mobilisoitumaan yhteisen kannanoton taakse, jossa kummaksuttiin hallitusohjelman tasa-arvokirjauksia. Hallitusohjelmassa todettiin ykskantaan miesten ja naisten olevan Suomessa tasa-arvoisia. Siis että tasa-arvomissio saavutettu, ja talo kunnossa siltä osin eikä tarvetta toimiin. Nämä Sipilän hallituksen alkutahdit jättivät ison epäilyksen kytemään hallituksen ja sen asiantuntijoiden ihmis- ja perusoikeusosaamisen tasosta, käytännössä ison kysymysmerkin hallituksessa olevalle ymmärrykselle niistä perustavanlaatuisista normeista, jotka sääntelevät julkisen vallan ja sen alaisuudessa olevien henkilöiden suhdetta, käytännössä meidän kaikkien suojaa mielivaltaa vastaan.
Hallituksen ajaman nk. yhteiskuntasopimusta koskevien neuvotteluiden kariuduttua hallitus nosti esiin työmarkkinajärjestöjen neuvottelu- ja sopimisoikeuden rajoittamisen pakottavalla lainsäädännöllä. Helsingin yliopiston työoikeuden ja kansainvälisen yksityisoikeuden professori Ulla Liukkunen ruoti tätä ehdotusta Hesarin vieraskynäkirjoituksessaan syyskuussa (11.9.). Kirjoittaja viittaa useaan Suomen ratifioimaan kansainväliseen ihmisoikeussopimukseen, mm. kansainvälisen työjärjestö ILO:n yleissopimuksiin, jotka sääntelevät esimerkiksi ammatillista järjestäytymisoikeutta ja työehtosopimusneuvotteluita. Kirjoittaja muistuttaa, että työmarkkinajärjestöjen kollektiivista neuvottelu- ja sopimisoikeutta suojataan Suomea sitovissa kansainvälisissä asiakirjoissa, ja että Suomi ei voi kansallisesti säätää lainsäädäntöä, joka on vastoin ko. sopimusvelvoitteita.
Liukkusen kirjoitus oli ajatuksia herättävä – ja tärkeä muistutus ihmisoikeusnormien valtiota sitovasta merkityksestä. Valtion sitouduttua kansainvälisiin ihmisoikeusnormeihin – ml. työelämää määritteleviin normeihin – valtio samalla määrittelee itselleen sen minimitason, joka sen pitää kansallisesti toteuttaa. Suomi on sitoutunut merkittävään määrään kansainvälisiä ihmisoikeusasiakirjoja ja siten samalla asettanut riman, jonka alle meillä kansallisin ratkaisuin ei voida mennä. Mitään estettä ei sitä vastoin ole mennä riman yli – vaikka reilustikin, eli antaa ihmisille kansallisesti kansainvälisiä normeja vahvempaa suojaa.
Pureutuessaan työelämän sääntelyyn ja kansainvälisiin ihmisoikeusnormeihin Liukkunen tuli kosketelleeksi samalla myös yritysvastuun sekä yritystoimintaa ja ihmisoikeuksia koskevien YK:n ohjaavien periaatteiden teemoja. Vaikka Liukkunen ei kirjoituksessaan viittaakaan ko. ohjaaviin periaatteisiin, hän mainitsee nimenomaisesti ILO:n julistuksen työelämän perusperiaatteista ja ‑oikeuksista, joka kuuluu ohjaavien periaatteiden määrittelemään yritysvastuun kansainväliseen minimistandardistoon. YK:n ohjaavat periaatteet täsmentävät yritystoiminnan ja ihmisoikeuksien suhdetta, ml. valtioiden vastuuta turvata ihmisoikeuksia liike-elämän alueella. Vaikuttaa siltä, että Sipilän hallituksessa ei ole tietoa YK:n ohjaavista periaatteistakaan – tai sitten siellä vain kylmästi viitataan kintaalla niihin(kin).
Tietämättömyyttä tai välinpitämättömyyttä – joka tapauksessa meidän kaikkien olisi syytä olla erittäin huolissamme siitä, että nykyhallitus näyttää jyräävän meille kaikille kuuluvia oikeuksia. Hallitus on raottanut ovea pelottavaan ja vaaralliseen demokratiaa ja yksilöiden suojaa rapauttavaan suuntaan. Nyt tarvitaan valppautta ja vastavoimaa, jotta säilytämme vuosikymmenten saatossa rakennetun yksilöiden oikeuksia turvaavan ja valtaapitävien mielivaltaa rajoittavan yhteiskuntajärjestelmämme.
