Miksi tasa-arvo tuntuu saavan monissa suomalaisissa näkemystenvaihdoissa negatiivisen tai vastakkainasettelevan sävyn silloin kun puhutaan miesten ja naisten tasa-arvosta? Varsinkin silloin kun joku puhuu tai kirjoittaa naisnäkökulmista tasa-arvoon. Esimerkiksi juurikin näin taas tapahtui kun kansanedustaja Eva Biaudet’n mielipidekirjoitus “Sukupuolten väliseen tasa-arvoon on vielä matkaa” julkaistiin Helsingin Sanomissa 15.6. Kirjoituksessaan Biaudet nostaa esiin erittäin tärkeitä sukupuolten tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä, mm. eduskunnan valiokuntien jäsenyyden ja eduskunnan kuulemien asiantuntijoiden asiateemoittain vinoutuneen sukupuolijakauman. Miehet dominoivat esimerkiksi talouskysymyksissä. Luen ko. mielipidekirjoituksesta ensimmäisen kerran kuinka joku näkyvä poliitikko yksiselitteisesti toteaa naisiin kohdistuvan väkivallan Suomen suurimmaksi ihmisoikeusongelmaksi. Kirjoituksessaan Eva Biaudet toteaa, kuinka monet tasa-arvo-ongelmat ovat ratkaistavissa lainsäädännöllä, ja hän päättää kirjoituksensa toivomalla eduskuntaa, jossa on yhtä paljon miehiä ja naisia.
Sukupuolten tasa-arvokysymyksiin liittyvästä ilmapiiristä kertoo se, että jo seuraavan päivän (16.6.) Helsingin Sanomissa julkaistiin Pasi Vuokon kirjoitus “Sukupuolten tasa-arvoa estää lähinnä lainsäädäntö” kommenttina Eva Biaudet’n kirjoitukseen. Pasi Vuokko pitää ongelmana sitä, että kirjoituksessaan Biaudet kiinnittää huomiota vain naisten tasa-arvo-ongelmiin – eikä noteeraa esimerkiksi vain miehiä koskevaa asevelvollisuutta tasa-arvo-ongelmana – ja että tasa-arvokeskustelumme on usein naisasiaa ja feminismiä. Biaudet’n toiveeseen saada sukupuolijakaumaltaan tasapuolinen eduskunta Vuokko kommentoi, että “On outoa, että kansanedustaja pitää vapailla vaaleilla saavutettua vaalitulosta vääränä”.
Historiallisista tapahtumista vastakkainasetteluun ja tasa-arvon taantumaan
Miesten ja naisten roolien ja tasa-arvon kehittymisellä on jokaisessa yhteiskunnassa oma historiansa. Sukupuolten tasa-arvon kehitys Suomessa oli pitkään kansainvälisessä vertailussa monilla mittareilla mitattuna maailman kärkeä. Se, että suomalaiset naiset saivat ensimmäisinä naisina maailmassa täydet vaalioikeudet – äänioikeuden lisäksi mahdollisuuden asettua ehdokkaiksi kansallisissa parlamenttivaaleissa – ja että Suomessa valittiin maailman ensimmäiset naiskansanedustajat, on merkittävä luku naisten oikeuksien ja tasa-arvon globaalissa historiassa. Itsenäistynyt Suomi oli leimallisesti agraariyhteiskunta, jossa pienviljelijätaloudet pyörivät isännän ja emännän (sekä jälkikasvunkin) yhteisellä työpanoksella. Toinen maailmansota sodan jälkeisine yhteiskunnan jälleenrakentamisineen osaltaan vaikutti siihen, että suomalainen nainen sai tärkeän roolin myös kodin ulkopuolisessa työelämässä.
Kansainvälisellä tasolla kansainvälisen oikeuden piirissä sukupuolten tasa-arvon merkkipaalu saavutettiin vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun ihmisoikeudet ja naisten ja miesten tasa-arvon ja ihmisten henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kuten sukupuoleen perustuvan syrjinnän kiellon periaatteet kirjattiin maailmansodan jälkeen perustetun YK:n peruskirjaan (1945). Peruskirjan yleisiä ihmisoikeusmääräyksiä on sittemmin täsmennetty ihmisoikeuksien yleismaailmallisella julistuksella (1948) ja lukuisilla muilla YK:ssa hyväksytyillä ihmisoikeusasiakirjoilla. Tasa-arvon ja syrjintäkiellon periaatteet läpileikkaavat myös alueellisissa järjestöissä (mm. Euroopan neuvosto) hyväsyttyjä ihmisoikeusnormeja.
Koska ihmisoikeuksien tasa-arvoinen toteutuminen naisten (ja tyttöjenkin) osalta todettiin haastavaksi, YK:ssa hyväksyttiin vuonna 1979 kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (ns. CEDAW-sopimus) lisävälineeksi edistää sukupuolten tasa-arvon toteutumista. Suomi liittyi tähän miesten ja naisten tasa-arvoa koskevaan laaja-alaiseen sopimukseen vuonna 1986. Sopimuksen ratifiointi Suomessa johti useisiin kansallisiin lainsäädäntömuutoksiin, näkyvimpänä tasa-arvolain säätäminen. Tasa-arvolaista tuli Suomen ensimmäinen tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä käsittelevä erityislaki. Laista tehtiin sukupuolineutraali, eli toisin kuin CEDAW-sopimus, joka koskee naisten syrjintään puuttumista, tasa-arvolaki säädettiin koskemaan myös miesten syrjintää. Tasa-arvolain keskeiseksi soveltamisalaksi määriteltiin työelämässä tapahtuva syrjintä. CEDAW-sopimus edellyttää sopimusvaltiota puuttumaan ja poistamaan ennakkoluuloja ja käytäntöjä, jotka perustuvat käsitykseen jommankumman sukupuolen alemmuudesta tai ylemmyydestä sekä puuttumaan kaavamaiseen miesten ja naisten roolijakoon. Tällaisessa kulttuurisessa muutoksessa kouluilla ja kouluopetuksella on keskeinen rooli, mutta Suomessa CEDAW-sopimuksen ko. vaatimukset eivät välittyneet kouluopetuksen sisältöihin. Yleisesti voidaan sanoa, että ‘tasa-arvon mallimaana’ mielellään profiloituvassa Suomessa laaja-alaisen CEDAW-sopimuksen kansallinen täytäntöönpano on toteutettu kapeasti.
Suomessa on jo pitkään vallinnut ilmapiiri, jossa naisten asemaan liittyvät näkemykset ja vaatimukset naisten tasa-arvoisista mahdollisuuksista miesten kanssa saavat säännönmukaisesti osakseen vähättelyä, jopa vihamielisyyttä. Barrikaadeille näyttävät nousevan äänekkäimpinä miehet, jotka ovat sitä mieltä, että naisten tasa-arvo-ongelmiin tarttuvat puhujat kiinnittävät huomiota vääriin asioihin. Ja jos naiset eivät samalla taistele myös miesten tasa-arvo-ongelmien poistamiseksi, he ovat liikkeellä väärällä tai vääristyneellä agendalla. Kuuleepa niitäkin kommentteja, että tasa-arvo on jo mennyt liian pitkälle(!). Tällaiset huomiot kertovat lähinnä siitä, että käsitykset tasa-arvon sisällöstä ja merkityksestä ovat valovuoden päässä toisistaan. Kun näkökulmaksi otetaan tasa-arvo ja syrjimättömyys kansainvälisesti hyväksyttyjä ihmisoikeusnormeja määrittelevinä ydinperiaatteina ja ihmisoikeusnormeja alleviivaava kaikkien ihmisten samanlainen ihmisarvo ja oikeus nauttia samanlaisista ihmisoikeuksista, itselleni (kansainvälisen oikeuden juristina) on mahdotonta ymmärtää miten tasa-arvo voisi koskaan mennä liian pitkälle!
Lainsäädäntö on tärkeää – ja se ketkä voivat vaikuttaa sen sisältöön!
Olen täysin samaa mieltä Eva Biaudet’n kanssa siitä, että monet tasa-arvo-ongelmat voidaan ratkaista lainsäädännöllä. Mm. vanhempainvapaata ja vanhemmuuden työnantajille sälyttyviä kustannuksia koskevilla lainsäädäntömääräyksillä voidaan parantaa naisten miehiä heikompaa työmarkkina-asemaa sekä kaventaa naisten ja miesten palkkaeroja. Nykyistä paremmalla lainsäädännöllä voidaan puuttua naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja perheväkivaltaan, jne. Suomessa on monia rakenteellisen syrjinnän muotoja, jotka voidaan ratkaista käytännössä vain eduskunnan säätämillä, tasa-arvovaikutukset huomioon ottavilla laeilla.
Pasi Vuokon kanssa olen samaa mieltä siitä, että vain miehiä koskeva asevelvollisuus on tasa-arvokysymys asettaen miehet naisia epätasa-arvoisempaan asemaan. Nostaessaan asevelvollisuuskortin osaksi sukupuolten tasa-arvokeskustelua, asiaan vetoavat näyttävät kuitenkin jättävän noteeraamatta yhden tärkeän seikan: asevelvollisuutta ylläpitää Suomessa(kin) kansanedustuslaitos, jossa enemmistö on miehiä. Miesten asevelvollisuus on siten miesten päätösten varassa, eikä naisilla nykyisellä edustusosuudellaan yksinkertaisesti ole valtaa muuttaa asiaa vaikka niin haluaisivatkin. Mielipidetutkimusten valossa Suomessakin naiset ovat selvästi miehiä myönteisempiä – myös eduskunnassa – miesten asevelvollisuuden lakkauttamiselle. Tästä näkökulmasta Pasi Vuokon kirjoituksessaan esiin nostama miesten asevelvollisuuteen liittyvä tasa-arvo-ongelmana ja samassa yhteydessä esittämä moite Biaudet’n toiveeseen saada sukupuolijakaumaltaan tasapuolinen eduskunta asettuvat ristiriitaiseen valoon.
Voisiko vastakkainasettelun aika olla ohi?
Naisten pitää myös saada puhua vain naisten kohtaamista tasa-arvo-ongelmista. Huomiot siitä, että ikään kuin oikeuttaakseen omat tasa-arvovaatimuksensa naisten pitäisi samalla ajaa miestenkin tasa-arvoasioita ovat todella kummallisia, naiivejakin. Naiset ja naisjärjestöt ovat tehneet valtavasti töitä taistellaakseen tasa-arvoisempaa asemaa ja samanlaista ihmisarvoa miesten kanssa, ja tässä riittää vielä paljon tehtävää ja uusiakin haasteita sekä meillä Suomessa että globaalisti. Miesten näkökulmat tasa-arvokeskusteluun ovat enemmän kuin tervetulleita. Itse kaipaan kosolti lisää miehisiä lisä-ääniä tasa-arvoteemoihin. Ns. miesliike onkin vahvistunut Suomessa viime vuosina. Harmillista on kuitenkin selvästi näkyvä vastakkainasettelun ilmapiiri. Keskustelu tuntuu kilpistyvän usein naiset vastaan miehet ‑asemointiin, ikään kuin tasa-arvo olisi jonkinlainen nollasummapeli: kun joku voittaa niin joku muu häviää. Jos asia nähdään näin, ollaan pahasti metsässä. Sukupuolten tasa-arvon edistäminen ei ole keneltäkään pois, vaan hyödyttää sekä miehiä että naisia ja koko yhteiskuntaa. Sukupuolten tasa-arvoasioissa maailman kärkeä edustavat Pohjoismaat keikkuvat poikkeuksetta kärjessä erilaisissa yhteiskuntien hyvinvointia mittaavissa vertailuissa. Mutta Pohjoismaatkin voivat vielä parantaa ‘juoksuaan’.
Muistetaan vielä, että tasa-arvo ei tarkoita samanlaisiksi tekemistä tai muuttumista, vaan tasa-arvoista kohtelua ja syrjimättömyyttä siitä huolimatta, että olemme erilaisia. Ja että sillä on oikeasti merkitystä ketkä pääsevät vaikuttamaan yhteiskunnan pelisääntöihin.
