Yritysten yhteiskuntavastuusta (yritysvastuusta) puhutaan nykyisin näkyvästi, myös mediassa. Kun Helsingin Sanomat (HS) äskettäin (26.11.2014) julkaisi kirja-arvion tietokirjailija ja toimittaja Marko Erolan kaivosyhtiö Talvivaarasta kertovasta kirjasta Kirottu kaivos – totuuden jäljillä Talvivaarassa, jossa kirjoittaja suomii journalisteja ja mediaa juttujen perustamisesta hataran ja keskeisesti vain kansalaisjärjestöiltä ja painostusryhmiltä saadun tiedon varaan, itselleni päällimmäiseksi jäi pohdinta siitä, onko medialla ja journalisteilla lainkaan yhteiskuntavastuuta. Tarjoileeko kvartaalitalouden paineessa kiihkeärytmiseksi muokkautunut pikajournalismi meille keskeisesti vain mustavalkoista, ja usein vielä mieluimmin synkkäsävyistä tietoa, joka vääristää todellisuutta tavalla, joka voi oikeasti olla vahingollistakin?
Olen seurannut Talvivaara-tapausta lähinnä vain valtamedian välityksin. Erolan vuodatus saa epäilemään median välittämää – varsin negatiivista – kuvaa Talvivaarasta. En enää tiedä mitä ajatella tapauksesta, koska tuntuu, että vaikka olen lukenut ja nähnyt lukemattomia juttuja Talvivaarasta, en oikeasti tiedäkään siitä mitään – ainakaan en pysty millään tavalla hahmottamaan kokonaisuutta ja tapaukseen liittyviä erilaisia puolia. Tuntuu kuin media olisi harhauttanut jättämällä kertomatta olennaista tietoa. On vähän petetty olo.
Erolan Talvivaara-kirjan kritiikki tuntuu kovin tutulta, sillä tutkijan silmälasien läpi maailmaa tarkastellen on turhauttavaa, kun asioita, joihin liittyy monia näkökulmia ja ulottuvuuksia yksinkertaistetaan tavalla, joka ei tee oikeutta todellisuudelle. Nykyinen yleinen medialogiikka vaikuttaa sellaiselta, että media ei ole kiinnostunut erilaisia ilmiöitä monipuolisesti valottavasta tiedosta, vaan todellisuutta tarkastellaan ikään kuin kapean putken läpi fokusoituen johonkin yksittäiseen kysymykseen tai ilmiöön. Fokusta kaventaa se, jos media ammentaa kritiikittömästi ja yksipuolisesti tietoja keskeisesti tietyistä lähteistä, vaikkapa vain äänekkäästä kansalaisyhteiskuntakentästä.
Hahmotan kyllä, että tutkijamainen “toisaalta ja toisaalta”-pohdiskelu ei istu median toimintamalliin, jossa kiinnostavaa ovat myyvät ja raflaavat otsikot ja uutisrytmi on nopeaa pikauutisointia suosivaa. Tutkijana ja yhteiskunnallisista kysymyksistä laajasti kiinnostuneena ihmisenä tämä median tyyli ja henki tuntuu kuitenkin äärimmäisen turhauttavalta, koska se rakentaa meille tiedonkuluttajille vääristyneen kuvan todellisuudesta.
Erolan esiin nostama tiedonvälityksen ongelma vaikuttaa olevan Suomessa laajempikin ilmiö, mikä on erittäin huolestuttavaa. Itselleni tutuissa yritysvastuun kysymyksissä olen huomannut miten mielellään media mm. linkittää suomalaiset yritykset ihmisoikeuksien loukkauksiin – usein jossain kaukana Suomesta ja osana yrityksen toimitusketjua. En ole vielä kertaakaan lukenut hyvää journalistista analyysikirjoitusta siitä, miten haastavassa toimintakentässä yritykset toimivat nykyisessä globaalitaloudessa, miten vaikeaa on hallita pitkiä toimitusketjuja, ja että suomalaisyritykset eivät vastaa kaikesta mahdollisesta mitä niiden toimitusketjuissa tapahtuu. Näissä(kin) kysymyksissä media näyttää nielevän kritiikittömästi niille tarjotun yksipuolisen ja ei-aina-oikeaan osuvan tiedon.
HS:n kirja-arvion Marko Erolan kirjasta tehnyt toimittaja Petri Sajari toteaa arviossaan, että “jos edes murto-osa Erolan arvostelusta pitää paikkaansa, suomalaisen median on syytä käydä vakava pohdiskelu lähdekritiikistä ja tietojen tarkistamisen välttämättömyydestä”. Vaikka Talvivaara-tapaus on itselleni vain mediasta tuttu, oman kokemukseni mukaan Erola ei ole hakoteillä, vaan hän osoittaa sormellaan suuntaan, jossa on oikeasti peiliin katsomisen paikka.
Vaikka vapaa media ja journalistien ilmaisunvapaus ovat aivan keskeisiä demokraattisessa yhteiskunnassa, haluaisin peräänkuuluttaa yleisempää keskustelua median yhteiskuntavastuuta uutisoinnistaan. Monimutkaisten asioiden yksinkertaistaminen ja yksipuolinen esittäminen mediassa voi yksinkertaisesti olla vahingollista, jopa vaarallista. Kun media laittaa yritysten yhteiskuntavastuun suurennuslasin alle, olisi varmasti hyvä pohtia sitäkin, miten yritysmuotoisten mediatalojen uutisointi asemoituu samaan yritysvastuun kenttään.
