Tässä vuoden 2015 viimeisessä blogikirjoituksessa haluan hieman pohdiskella historialliseksi luonnehditun Pariisin ilmastokokouksen saldoa – erityisesti kokouksen päätteeksi 12.12.2015 hyväksyttyä sopimusta, joka on saanut viljalti huomiota julkisuudessa. Hyvä näin, onhan kyseessä sisällöllisesti ja kattavuudeltaan aiempia kansainvälisiä ilmastoasiakirjoja vahvempi asiakirja. Sopimuksen luonteesta tunnutaan kirjoitettavan ja puhuttavan vähän miten sattuu. Olen nähnyt sopimusta kuvattavan poliittis-hallinnolliseksi asiakirjaksi. Yleisluonteisuutensa vuoksi sitä myös pidetään julistuksena. Julkisuudessa sopimusta on myös käsitelty ikään kuin se olisi jo tullut voimaan ja kaikki Pariisin kokoukseen osallistujat olisivat siihen jo sitoutuneet. Tällaiset huomiot kaipaavat tarkentavia kommentteja kansainvälisen oikeuden näkökulmasta – onhan kyseessä kansainvälisen oikeuden piiriin kuuluva asiakirja.
Kansainvälisten sopimusten syntyprosessista
Pariisin ilmastosopimuksen kaltaisia kansainvälisen oikeuden alaan kuuluvia sopimuksia tulee tarkastella kansainvälisen oikeuden kontekstista käsin. On syytä hahmottaa miten kansainvälisen oikeuden alan sopimusten tekstit syntyvät ja miten sopimukset tulevat voimaan. On pidettävä mielessä, että kansainvälinen oikeus on keskeisesti kansainvälisen oikeuden primäärisubjektien, eli valtioiden suhteita määrittelevä oikeusjärjestelmä. Kansainvälistä oikeutta määrittelee valtioiden suvereniteettiperiaate, ja valtioiden suostumus näyttelee keskeistä roolia valtioiden sitoutumisessa kansainvälisen oikeuden normeihin. Toisin kuin kansallisissa (demokraattisissa) oikeusjärjestelmässä on (yleensä) kansaa edustava parlamentti, joka säätää kaikkia valtion kansallisen oikeusjärjestelmän piiriin kuuluvia toimijoita samalla tavalla sitovaa lainsäädäntöä, kansainvälisen oikeuden järjestelmässä ei ole kansainvälistä parlamenttia tms. elintä, joka voisi hyväksyä valtioita sitovia kansainvälisen oikeuden normeja. Yksittäisten valtioiden osoittama hyväksyminen on avainasemassa.
Kansainvälisen oikeuden sopimusten tekstit neuvotellaan prosessissa, jossa sopimustekstin sanamuodoista neuvotellaan keskeisesti valtoiden edustajien kesken. Mitä useampi kokki, eli mitä useampi neuvottelija neuvotteluihin osallistuu, luonnollisestikin yhteisesti hyväksyttyjä sanamuotoja on yleensä haastavampi saada aikaan. Monenkeskisissä sopimuksissa, joiden neuvotteluihin on osallistunut suuri määrä neuvottelijoita ja valtioita ympäri maailmaa, sopimuksen sanamuodot poikkeuksetta jäävät yleisiksi. Kansainvälisen sopimuksen tekstin yleisluontoisuus ei kuitenkaan tee sopimuksesta julistusta tai poliittis-hallinnollista tms. ei-oikeudellisesti sitovaa asiakirjaa.
Kun kansainvälinen sopimus on neuvoteltu ja yhteisymmärys sopimuksen sisällöstä on löytynyt, sopimus ei kuitenkaan vielä siinä vaiheessa tule mitään tahoa sitovaksi, eikä edes kansainvälisesti voimaan. Kun sopimuksen sisältö on neuvoteltu, sopimuksen teksti vahvistetaan ja sopimus yleensä avataan valtioiden (joissain tapauksissa myös muiden tahojen) allekirjoitettavaksi. Allekirjoituskaan ei vielä tee sopimuksesta osapuolta sitovaa, vaan allekirjoituksellaan osapuoli ilmaisee tahtonsa sitoutua sopimukseen. Allekirjoituksen jälkeen osapuoli ratifioi tai muuten osoittaa hyväksymisensä liittyä sopimukseen. Liittymistahdonilmaisullaan osapuoli on antanut omalta osaltaan signaalin, että ko. kansainvälinen sopimus on sitä sitova.
Eikä tässä vielä kaikki. Kansainvälisen oikeuden monenkeskiset sopimukset edellyttävät yleensä myös tietyn määrän sopimuksen hyväksyneitä osapuolia tullakseen kansainvälisesti voimaan. Osapuolten määrän lisäksi sopimusehdoissa voidaan asettaa muitakin edellytyksiä kansainväliselle voimaantulolle.
Pariisin ilmastosopimuksesta
Pariisin ilmastosopimus – yleisluonteisuudestaan huolimatta – on kansainvälisen oikeuden alaan kuuluva sopimus. Sopimuksen teksti hyväksyttiin Pariisin ilmastokokouksen päätteeksi. Sopimusehtojen mukaisesti sopimus avataan osapuolten allekirjoituksille vuoden ajaksi niin, että sopimus on allekirjoitetavana YK:n päämajassa New Yorkissa 22.4.2016–21.4.2017 välisen ajan. (Tämänkin jälkeen osapuoli voi ilmaista liittymistahtonsa sopimukseen.) Osapuoli lähettää sopimuksen ratifiointia tai muuta hyväksyntää koskevan ilmoituksen talletettavaksi. (Ks. sopimuksen artikla 20) Pariisin ilmastosopimus tulee kansainvälisesti voimaan vasta kun 30 päivää on kulunut siitä kun vähintään 55 osapuolta, jotka edustavat vähintään 55% globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä, on tallettanut ilmoituksensa.
Summa summarum, vaikka Pariisin ilmastokokous oli menestyksekäs onnistuessaan neuvottelemaan sopimusmuotoisen ja aiempia asiakirjoja paremman kansainvälisen asiakirjan ilmaston lämpenemiseen puuttumiseksi, vasta tulevaisuus näyttää tuleeko sopimus voimaan ja sitoudutaanko siihen niin kattavasti, että neuvotelluilla määräyksillä on oikeasti merkitystä. Olennaista on suurimpien päästömaiden sitoutuminen sopimukseen. Kun laajasti sitova sopimus toivottavasti saadaan aikaan, oma tarinansa on sopimusmääräysten toimeenpano. Kansainvälisessä oikeudessa ei ole kansallisten oikeusjärjestelmien kaltaisia pakkojärjestelmiä, vaan omanlaisensa ja keskeisesti valtioiden yhteistyötahtoon nojautuvat järjestelmänsä.