Naisiin kohdistuva väkivalta on Suomen vakavin ihmisoikeusongelma. Ko. väkivalta on erittäin yleistä Suomessa, ja joka vuosi keskimäärin parikymmentä naista kuolee ja varovaisen arvion mukaan kymmenet tuhannet uhrit kärsivät erilaisista väkivaltavammoista. Naisiin kohdistuva väkivalta tuottaa valtavan määrän inhimillistä kärsimystä ja väkivallan seurausten korjaaminen tulee myös yhteiskunnalle kalliiksi.
Useat ihmisoikeuksien kansainväliset valvontaelimet ovat jo vuosia ’patistaneet’ Suomea ryhtymään tehokkaampiin toimiin naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumiseksi. Esimerkiksi kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan sopimuksen (CEDAW-sopimus) täytäntöönpanoa kansainvälisesti valvova CEDAW-komitea on nostanut naisiin kohdistuvan väkivallan esiin lukuisissa Suomen valtion määräaikaisraportteja koskevissa huomioissaan. CEDAW-komitea on pyytänyt Suomelta valtion määräaikaisraportoinnin lisäksi erityisraportointia naisiin kohdistuvan väkivallan kysymyksestä. Suomi on saanut huomautuksia riittämättömistä toimista puuttua naisiin kohdistuvaan väkivaltaan myös mm. YK:n taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan yleissopimuksen täytäntöönpanoa valvovalta komitealta, YK:n kidutuksen vastaiselta komitealta ja YK:n ihmisoikeusneuvostolta (osana Universal Periodic Review (UPR) ‑raportointia) sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetulta.
Naisiin kohdistuvasta väkivallasta ihmisoikeuskysymys
Kansainväliset ihmisoikeudet olivat pitkään sokeita naisiin kohdistuvalle väkivallalle. Ko. väkivallan tunnistaminen ja tunnustaminen keskeiseksi naisten elämään, asemaan ja ihmisoikeuksiin liittyväksi kysymykseksi on tapahtunut vasta 1990-luvulla. Tämän jälkeen ongelma on tullut näkyväksi sekä jo olemassa olevien ihmisoikeusnormien tulkinnassa että uusissa kansainvälissä normeissa.
Tänä päivänä naisiin kohdistuva väkivalta tunnustetaan kansainvälisesti vakavaksi ongelmaksi, joka liittyy läheisesti ihmisoikeuksiin, käytännössä naisten mahdollisuuksiin nauttia ihmisoikeuksista tasa-arvoisesti ja ilman syrjintää miesten kanssa. Nykyisin naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhutaan globaalina ja laaja-alaisena naisten kohtaamana ongelmana ja vakavana – myös vakavimpana – naisten ihmisoikeuksien loukkauksena.
Väkivalta on sukupuolittunutta ainakin kahdella tapaa. Ensiksikin tilan (julkinen-yksityinen elämänalue) puolesta: naisilla on miehiä huomattavasti suurempi todennäköisyys joutua fyysisen väkivallan uhriksi yksityisellä elämänalueella yksityis- ja perhe-elämän piirissä. Miehillä puolestaan on naisia suurempi todennäköisyys joutua fyysisen väkivallan uhriksi julkisella elämänalueella. Lisäksi miesten ja naisten väkivaltakokemukset poikkeavat toisistaan – miehet ja naiset kohtaavat osin erilaista väkivaltaa ja uhriutuvat väkivallassa eri tavoin. Julkinen valta on antanut enemmän suojaa julkisella elämänalueella tapahtuvaa väkivaltaa vastaan, siis kiinnittänyt käytännössä enemmän huomiota miesten kohtaamaan väkivaltaan. Kun väkivalta julkisen elämän alueella on ollut rikosoikeudellisen sääntelyn kohteena jo pitkään, esimerkiksi raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin Suomessa niinkin myöhään kuin vasta vuonna 1994, ja yksityisellä elämänalueella tapahtuva pahoinpitely saatettiin virallisen syytteen alaiseksi vasta vuonna 1995.
Naisten julkisella elämänalueellakin kokema (erilainen) väkivalta (ml. seksuaalinen häirintä) ei ole saanut merkittävää huomiota viranomaisilta. Juuri tällainen naisten huolenaiheiden ja kohtaamien väkivaltatilanteiden marginalisoiminen tekee naisiin kohdistuvasta väkivallasta ihmisoikeuskysymyksen: ihmisten suojaamisessa väkivaltaa vastaan miehet ja naiset eivät ole saaneet tasapuolisesti huomiota. Käytännössä miesten kohtaama väkivalta ja siten miesten henkilökohtaisen turvallisuuden uhat ovat saaneet enemmän huomiota kuin naisten kokema väkivalta.
Naisiin kohdistuvan väkivallan tunnustaminen ja tunnistaminen ihmisoikeuskysymykseksi osaltaan tunnustaa sen, että ihmisoikeusnormit ja niiden soveltaminen olivat pitkään sokeita naisten fyysisen koskemattomuuden, itsemääräämisoikeuden ja ihmisoikeuksien kannalta keskeisille tilanteille. Naisiin kohdistuvan väkivallan murtautuminen ihmisoikeuskeskusteluun ja heijastuminen kansainvälisiin normeihin on vahvistanut valtioiden velvoitetta antaa ihmisille suojaa myös yksityisellä elämänalueella tapahtuvaa väkivaltaa vastaan. Lisäksi naisiin kohdistuvaan väkivaltaan kiinnitetty huomio on nostanut esiin uudentyyppisiä sekä julkisen että yksityisen elämänalueen väkivallan muotoja, mm. seksuaalinen häirintä, väkivallalla uhkaaminen jne.
Istanbulin sopimus
Euroopan neuvostossa hyväksyttiin naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskeva yleissopimus (nk. Istanbulin sopimus) vuonna 2011. Sopimus tuli voimaan kansainvälisesti 1.8.2014 ja Suomen osalta 1.8.2015. Istanbulin sopimus on historiallinen, merkittävä ja laaja-alainen kansainvälinen sopimus. Historialliseksi ja merkittäväksi sen tekee se, että sopimus on ensimmäinen naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja perheväkivaltaa nimenomaisesti sääntelevä Euroopassa sovellettava oikeudellisesti sitova kansainvälinen sopimus. Sopimus täyttää naisten ihmisoikeuksien suojaamisessa Euroopassa ollutta merkittävää aukkoa. Laaja-alaiseksi sopimuksen tekee se, että se sekä vahvistaa monia jo olemassa olevia kansainvälisen oikeuden normeja ja periaatteita että tuo niihin uusia elementtejä ja painotuksia. Sopimus täydentää ja laajentaa toisissa alueellisissa järjestöissä jo aiemmin hyväksyttyjä standardeja.
Vaikka nimensäkin mukaisesti Istanbulin sopimus koskee sekä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa että perheväkivaltaa, sopimusta tulee kuitenkin soveltaa lähtökohtaisesti naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, ml. naisten uhriutumiseen perheväkivallassa. Sopimuksessa naisten ja tyttöjen todetaan olevan alttiimpia sukupuoleen perustuvalle väkivallalle kuin miehet ja perheväkivallan kohdistuvan suhteellisesti useammin naisiin kuin miehiin. Naiset ja tytöt ovat usein erityisen, heidän sukupuoleensa liittyvän väkivallan uhreja ja myös erityisen haavoittuvassa asemassa. Seksuaalirikosten uhrit ovat pääosin naisia. On syytä huomata, että Istanbulin sopimus kattaa laajasti erilaiset naisiin kohdistuvan väkivallan muodot sekä yksityisellä että julkisella elämänalueella. Sopimus osaltaan alleviivaa sitä, että yksityis- ja perhe-elämän piiri on naisten henkilökohtaisen turvallisuuden ja fyysisen koskemattomuuden kannalta naiselle usein julkista elämänaluetta vaarallisempi paikka. Näin Istanbulin sopimus vahvistaa sitä kansainvälisen oikeuden piirissä jo aiemmin esiin noussutta ja edellä valotettua vaatimusta kiinnittää huomiota myös yksityisen elämänalueen piirissä tapahtuvaan väkivaltaan, joka on aiemmin jäänyt katveeseen ihmisoikeuksien alueella.
Sopimus vahvistaa sukupuolten tasa-arvon ja naisiin kohdistuvan väkivallan välisen yhteyden. Istanbulin sopimuksessa korostuvat ihmisoikeuselementit. Määritellessään ”naisiin kohdistuvaa väkivaltaa” sopimus toteaa sen tarkoittavan naisiin kohdistuvaa ihmisoikeusloukkausta ja yhtä syrjinnän muotoa. Istanbulin sopimuksessa yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla ihmisoikeudet ja rikosoikeudelliset kysymykset. Sopimuksen keskeinen iso viesti on, että sopimuksen soveltamisalaan kuuluvassa väkivallassa on kysymys sekä vakavasta ihmisoikeusongelmasta ja ihmisoikeusloukkauksista että rikoksista.
Sopimus on kattava sisältäessään määräyksiä väkivallan ennaltaehkäisystä, uhrien auttamisesta, väkivallan tekijöiden rankaisemisesta ja laajoista yhteen sovitettavista toimintaperiaatteista. Sopimuksessa korostuu väkivallan ehkäiseminen. Istanbulin sopimus alleviivaa ja täsmentää valtion vastuuta ehkäistä, tutkia, rangaista ja hyvittää sopimuksen soveltamisalaan kuuluvat väkivallanteot − myös tilanteissa, joissa tekijä on yksityishenkilö. Sopimukseen on kirjattu tärkeä kansainvälisen oikeuden linjaus valtion vastuusta ei-valtiollisten toimijoiden toimista ja tähän liittyvä valtion huolellisuusvelvoite (due diligence).
Sopimusvaltioille määritellään lukuisia velvoitteita, jotka on monin osin kirjattu hyvin velvoittavaan muotoon. Istanbulin sopimuksen täytäntöönpano edellyttää sopimusosapuolelta nimenomaisesti sekä lainsäädännöllisiä että muitakin toimenpiteitä. Sopimukseen sisältyy huomattava määrä sopimusvaltiolta edellytettyjä toimenpiteitä, jotka tulee konkretisoida kansallisin ratkaisuin. Sopimus sisältää nimenomaisia velvoitteita osoittaa resursseja sopimuksen kattaman väkivallan vastaisiin toimiin. Sopimus korostaa laaja-alaisen ja tehokkaan viranomaisyhteistyön merkitystä sopimusvelvoitteiden täytäntöön panemiseksi sekä aktiivista yhteistyötä ei-viranomaistahojen, erityisesti kansalaisjärjestöjen (ml. naisjärjestöt) kanssa.
Istanbulin sopimus hyväksyttiin Suomessa riittämättömillä kansallisilla toimenpiteillä. Suomella onkin vielä paljon tehtävää ennen kuin Suomi täyttää sopimuksen velvoitteet.