Lukuisat summittaiset väkivallanteot ovat ravistelleet Eurooppaa kuluvan vuoden aikana. Alkuvuodesta Pariisissa tehdyissä iskuissa mm. yökerhoon kuoli vajaat sata ihmistä. Heinäkuussa Ranskan kansallispäivänä mies ajoi tarkoituksellisesti kuorma-autolla kansallispäivää juhlineeseen väkijoukkoon Nizzassa surmaten kymmeniä ihmisiä. Belgian pääkaupungissa Brysselissä iskettiin keväällä metroon. Myös Saksassa on ollut iskuja, joissa uhreiksi on joutunut satunnaisia ohikulkijoita tai junamatkustajia. Eurooppalaisen väkivallan aaltoon voidaan lukea myös heinäkuussa Turkissa tehty vallankaappausyritys, joka sekä vaati lukuisia kuolonuhreja että on myös johtanut kaappausyritykseen osallisiksi epäiltyjen puhdistamiseen hallinnosta, tuomioistuinlaitoksesta ja yliopistoista. Presidentti Erdogan ei ole kaihtanut väkivaltaa vastustajiensa kukistamiseksi.
Leimallista tänä päivänä on, että valtaapitävät tuntuvat määrittelevän herkästi kaikenlaiset väkivallanteot terrorismiksi. Tämä ‘herkkyys’ sai aivan uudenlaista polttoainetta Yhdysvalloissa syyskuussa vuonna 2001 tehdyistä terrori-iskuista. Ko. iskut merkitsivät murrosta myös kansainvälisen politiikan ja oikeuden järjestelmiin, kun terrorisminvastaisesta taistelusta on tullut 2000-luvulla valtioiden käyttämää keskeistä väkivaltaretoriikkaa. Terrorismi ilmiönä ja käsitteenä on niin vahva, että terrorisminvastaisen sodan retoriikkaa on vaikea vastustaa. Terrorisminvastaisen taistelun, ja meidän kaikkien turvallisuuden, nimissä valtiot ovat kaventaneet 2000-luvun alusta asti meille kaikille turvattuja perus- ja ihmisoikeuksia, ml. yksityisyyden suojaa. Tuskin kukaan vastustaa terrorisminvastaista taistelua, mutta meidän on syytä olla valppaina sille, ettei terrorismiretoriikkaa käytetä vain välineenä oikeuttamaan oikeuksiemme oikeudetonta rajoittamista. On hyvä myös perehtyä terrorismin määritelmiin ja eroihin muunlaiseen väkivaltaan.
Erilaisia taustasyitä
Tapahtuneiden terrori- ja muiden väkivallantekojen syitä on yritetty selittää monin tavoin. Joidenkin tekojen taustalta voidaan löytää terrorismimääritelmiin sopivaa väkivaltaa, joidenkin taustalta yhteiskunnassa marginalisoitujen ja syrjittyjen ryhmien tai ahdistuneiden, jopa sairaiden ihmisten epätoivoisia tekoja. Jonkun tekijän taustalta löytyy koulukiusaamista, joku on marginalisoitunut ja radikalisoitunut jengeissä tai muissa ryhmissä, joissa henkilö kokee saavansa hyväksyntää, jota ei saa yhteiskunnalta.
Ranskan viimeaikaisia väkivallantekoja on selitetty mm. integraation epäonnistumisella, sillä väkivallantekijöistä monet ovat asuneet, usein myös syntyneet Ranskassa. Itse olen valmis allekirjoittamaan tällaiset arviot selittämään ainakin joidenkin väkivallantekojen taustasyitä. Tutkin vuonna 2008 valmistuneessa väitöskirjassani moninaisen yhteiskunnan toimimisen edellytyksiä erityisesti ihmisoikeusnäkökulmasta, ja loppupäätelmissäni totesin, että integroidun ja vakaan yhteiskunnan edellytykset eivät täyty seuraamalla ‘Ranskan tietä’. Monikulttuurisessa,-kielisessä ja ‑uskontoisessa Ranskassa vähemmistöt eivät saa virallista tunnustusta. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että vähemmistöt eivät saa julkisen vallan tukea omien vähemmistöpiirteidensä säilyttämiseen. Käytännössä ihmisten erilaisuus ei ole positiivisesti noteerattava asia, vaan ranskalaiseksi hyväksyminen edellyttää omien vähemmistöpiirteiden häivyttämistä, assimiloitumista.
Tärkeä huomio on myös se, että monia terrorismi- ja muita julkisia väkivallantekoja yhdistää tekijän sukupuoli. Maskuliininen toiminta- ja väkivaltakulttuuri tuntuu ajavan miehiä tällaisiin väkivallantekoihin. Jotta tällaiseen väkivaltaan voitaisiin puuttua tehokkaasti, olisi syytä tarkastella ilmiötä myös sukupuolistuneen väkivallan silmälasien läpi.
Kuulumisen tunteen ja erilaisuuden hyväksymisen merkitys
Ihmisiä määrittää vahvasti hyväksytyksi tulemisen ja johonkin ryhmään kuulumisen tarve. Tämä tarve näyttäytyy myös yhteiskunnan integraatiodynamiikassa. Olen ollut varsin vaikuttunut Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (Etyj) vähemmistövaltuutetun linjauksista. Vähemmistövaltuutettu on julkaissut vuonna 2012 erinomaisen kiinnostavat, asiantuntijoiden tuella laaditut linjaukset moninaisen yhteiskunnan integraatiosta (Ljubljana Guidelines on Integration of Diverse Societies). Ko. linjauksissa on valtavasti tärkeitä moninaisen ja stabiilin yhteiskunnan elementtejä. Yksi linjausten tärkeimmistä huomioista on yhteiskuntaan kuulumisen tunteen (sense of belonging) aikaansaaminen. Tutkitusti syrjintää, rasismia, marginalisointia ja poissulkemista yhteiskunnassa kokevat ihmiset ovat sekä alttiita liittymään ääriryhmiin että käyttämään väkivaltaa. Suosittelen lämpimästi tutustumista Etyjin vähemmistövaltuutetun linjauksiin. Ne antavat mainiosti eväitä pohtia myös suomalaisen politiikan tilaa.
Vaikka tällä hetkellä Yhdysvalloissa käynnissä oleva demokraattien ja republikaanien välinen taisto presidentti Barak Obaman seuraajan valitsemiseksi valkoiseen taloon on monilta osin kaikkea muuta kuin kaunista kuultavaa ja katseltavaa amerikkalaisine loanheittoineen, presidenttisirkuksessa on nähty myös huikeita puheenvuoroja ihmisten erilaisuuden hyväksymisen merkityksestä. Väistyvän presidentti Obaman puheet ja retoriikan taidot eivät yleensä jätä kylmäksi. Parrasvaloihin on nyt noussut myös väistyvä First Lady Michelle Obama, jonka puhe Hillary Clintonin presidenttiehdokkuuden sinetöineessä demokraattisen puolueen puoluekokouksessa 25.7.2016 räjäytti pankin (sai mm. somen sekaisin). YouTubessa pyörii myös video Michelle Obaman City Collegessa New Yorkissa (Harlemissa) 3.6.2016 pitämästä puheesta. Kannattaa katsoa videot ja ihailla kuinka Michelle Obama ‘naulaa’ sen, miksi ihmisten erilaisuus on valtava voimavara. Ja millä retorisella taidolla hän sen tekeekään! Ehkä samalla tulee ihastelleeksi tulevan Yhdysvaltain ensimmäisen mustan naispresidentin loistavia puhelahjoja ja karismaa.
