Helsingin Sanomissa (HS) julkaistiin 12.3. EK:n puheenjohtaja Veli-Matti Mattilan haastattelu, jossa Mattilan todetaan kommentoineen muun muassa suomalaisten palkkojen liian korkeaa tasoa. Mattilan haastattelu aiheutti näkyvän jälkipyykin somemylläköineen siitä mitä haastateltava oli oikeasti sanonut ja tarkoittanut ja oliko lehdessä uutisoitu faktat oikein.
Valtamediakin haparoi faktoissa ja painotuksissa
Meitä varoitellaan nykyisin faktoihin kintaalla viittaavasta valemediasta ja ohjeistetaan tunnistamaan valeuutisia. Journalistisia pettymyksiä tulee valitettavan usein kuitenkin myös niin sanotun valtamediankin puolelta. Lähiaikoina mediassa on ollut luvattoman paljon erilaisia rimanalituksia ja uutisepätarkkuuksia. Maaliskuun puolivälissä EU:n tuomioistuin antoi kaksi ratkaisua uskontoon perustuvasta syrjinnästä musliminaisten huivien käyttöön liittyvissä tapauksissa. Ratkaisut esitettiin mediassa tuoreeltaan ikään kuin EU:n tuomioistuin olisi yleisesti hyväksynyt musliminaisten huivien kieltämisen työpaikoilla. Uutisoinnin virheellisyyden vuoksi yhdenvertaisuusvaltuutettu katsoi tarpeelliseksi kirjoittaa asiasta faktoja tarkentavan blogikirjoituksen.
HS:n tilaajana tulee väkisinkin seurattua erityisesti kyseistä mediatoimijaa. Viime viikolla (24.3.) HS:ssä oli aukeaman juttu pakolaistaustaisista maahanmuuttajista. Juttu asiavirheineen ja kummallisine painotuksineen sai monet maahanmuuttokysymyksiin perehtyneet asiantuntijat, myös tuntemani alan tutkijat epätoivon valtaan. Somen keskustelupalstoilla päiviteltiin Suomen johtaviin medioihin kuuluvan lehden heikkoa journalismia. Jutussa käsiteltiin sekamelskaisesti humanitaarista maahanmuuttoa ja laajempaa maahanmuuttokysymystä. Jutun uutiskärjeksi oli valittu pakolaiskysymyksen iso hintalappu Suomelle, ja jutussa leimattiin tietyistä maista tulevia ihmisiä erityisen suuriksi kustannuseriksi.
HS:n jutussa kyllä mainitaan maahanmuuttajien suomalaisilla työmarkkinoilla kohtaamat työllistymishaasteet valtaväestön ennakkoluuloisten asenteiden ja syrjinnän vuoksi. Nämä tärkeät huomiot kuitenkin jäävät sivuosaan. Ihmisistä, ihmisoikeuksista ja ihmisarvosta puhuminen lähtökohtaisesti suurena taloudellisena kustannuseränä on vastuutonta journalismia. HS:n juttuun valitut painotukset ovat omiaan vahvistamaan maahanmuuttajiin kohdistuvia epäluuloja ja siten tekivät suuren karhunpalveluksen suomalaiselle maahanmuuttokeskustelulle ja ilmapiirille. Niin kauan kuin media keskittyy mieluummin maahanmuuton ongelmiin ja haasteisiin maahanmuuttajia leimaten, eikä perusta uutisointia laajasti tutkittuihin faktoihin ja ilmiöiden moninaisiin ulottuvuuksiin, media tukee yhteiskuntarauhaa horjuttavia voimia.
Jo seuraavan päivän HS:ssa (25.3.) tehdään seuraava journalistinen rimanalitus. Lehden lauantai-osiossa oli kirjoitus muun muassa BMW:n toimitusjohtajana työskennelleestä naisjohtajasta. Juttu oli kirjoitettu henkilöjuttuna, mutta siinä haluttiin – otsikoinnin ja tekstinostojenkin perusteella – selvästi käsitellä myös laajempaa sukupuolten tasa-arvoteemaa. Vaatii osaavaa journalistista otetta kertoa yhteiskunnan laajemmista kysymyksistä ja todellisista isoistakin ongelmista jonkun yksilön henkilökohtaisen tarinan kautta. Valitettavasti taas mentiin isosti metsään. Huonosti tehty juttu ei tehnyt oikeutta haastateltavalle eikä tasa-arvokysymykselle. Jutun kirjoittanut journalisti todennäköisesti hyrisi tyytyväisyyttään kirjoitettuaan mielestään näppärän jutun, jolla kilahtaa pisteitä klikkijournalismikisassa. Yleisempää tiedonintressiä juttu ei ruokkinut, korkeintaan nosti monen lukijan verenpainetta. Kuin varmemman vakuudeksi tämän päivän (29.3.) HS:ssa oli käsittämätön tylytysjuttu Sara Forsbergistä. Millaista tarkoitusta tällainen journalismi palvelee?
Fiksua sisältöä kaipaavan mediakuluttajan epätoivo
Tämän päivän journalistiset toimintatavat – kenties ääneen lausumattomat arvotkaan – eivät näytä tukevan monimutkaisesta maailmasta tietoa kaipaavien mediakuluttajien tiedonjanoa. Kiire on nykyjournalismin polttoaine, jolloin toimituksissa vain raapaistaan isojen yhteiskunnallisten kysymysten pintaa pureutumatta asioiden ytimiin. Tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja redusoidaan henkilöjuttujen kainaloon. Media tarjoilee enenevässä määrin pinnallista tietoa ja jonninjoutavaa viihdettä. Yle-veronmaksajana puhisen kiukkuisena Ylen pääsääntöisesti kehnosta TV-ohjelmatarjonnasta, myös moninaisuuden puutteista verovaroin tuetussa mediassa. Markkinavetoisesti toimivat mediat näyttävät uskovan lähinnä vain viihteen voimaan.
Tähänkö meidän on tyytyminen? Katsottava voimattomina, kun meille tuputetaan sisällötöntä mediahöttöä? Toki asiakaspalautetta voi aina antaa. Mutta on sangen turhauttavaa huomata, että rakentavakaan palaute ei johda mihinkään. Mediasisältöihin liittyvä asiakaspalaute tuntuu menevän yhtä hyvin läpi kuin vesi sorsan selkään. Miksi siis vaivautua. Itse olen vaivautunut. Ja kovin turhautunut. Jos joku toimituksen puolelta on vaivautunut vastaamaan kuluttajapalautteeseen, reaktioviesti on usein ollut julkaistun jutun puolustuspuheenvuoro. Jos suomalainen asiakaspalvelu kaipaa yleisestikin kohennusta, mediakuluttajien asiakaspalvelu tuntuu vaativan täysremonttia. Asiakas kelpaa vain maksajaksi ja passiiviseksi kuluttajaksi. Kaupallisen median osalta on mahdollisuus ’äänestää euroilla’ katkaisemalla asiakassuhde. Ylen tapauksessa ei ole tätäkään vaihtoehtoa.
Yhteiskuntavastuusta laatujournalismin pelastus?
Olisiko median yhteiskuntavastuun nostaminen tikun nokkaan pelastus vallitsevalle tilanteelle? Saataisiinko laatujournalismia vahvistettua tuomalla mediatoimijat yritys- ja yhteiskuntavastuukeskustelun marginaalista keskiöön?
Itse asiassa on aika hämmentävää, että niinkin vaikutusvaltainen taho kuin media – myös neljänneksi valtiomahdiksi kutsuttu toimija – on jäänyt yhteiskuntavastuukeskustelun katveeseen. Median valta on kiistaton. Se voi nostaa ja tukea. Se voi myös murskata ja tuhota – ihan pelkällä huolimattomalla tai yksipuolisella uutisoinnillaan. Sanotaan että valta tuo vastuuta. Siksikin median yhteiskunnallisen vallan pitäisi näkyä myös yhteiskuntavastuuna, jolloin jutut ankkuroidaan varmistettuihin faktoihin ja kokonaisuuksien hahmottamiselle.
Kriittinen mediakuluttaja ei kaipaa vastauksia monimutkaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, vaan fiksua herättelyä ja omaa ajattelua monipuolisesti ruokkivia pohdintoja ja näkökulmia. Yhteiskuntavastuullinen media tarjoaa sisältöä arvostaville mediakuluttajille analyyttista ja ei-sensaatiohakuista journalismia, eväitä ymmärtää jatkuvasti monimutkaistuvaa maailmaa. Yhteiskuntavastuullinen media heijastaa yhteiskunnan moninaisuutta niin, että mediassa pääsevät esiin erilaiset ihmiset sekä jutuissa että mediasisältöjen tekijöinä. Vastuullisessa journalismissa ei soiteta aina sille samalle tutulle ”päivystävälle dosentille”, vaan nähdään vaivaa mielipiteiden moninaisuuden esiin tuomisen eteen. Vastuullisessa journalismissa toimittaja ei myöskään poimi asiantuntijoiden näkemyksiä vain ’koristeeksi’ omille jo valmiiksi ajatelluille argumenteilleen, vaan aidosti kuuntelee asiantuntijoita ja parhaalla mahdollisella tavalla ja ammattitaidolla kunnioittaa jutuissaan asiantuntijoiden näkemyksiä.
Näinä valemedian aikoina yleiseen mielipiteeseen vahvasti vaikuttavilla ’oikeilla’ mediatoimijoilla on erityinen rooli ja vastuukin tuottaa linjakasta journalismia. On rohkaisevaa huomata, että valeuutisoinnin tuella USA:n presidentiksi nousseen Trumpin aiheuttamassa mediasekamelskassa niin sanottu perinteinen media on saanut lisää tukijoita ja asiakkaita. Tämä kertoo siitä, että laadukkaalle ja vastuulliselle journalismille on selvästi kysyntää.
Meillä Suomessakin on omat vale- ja trollimediaan sekä vastuulliseen journalismiin liittyvät haasteemme. Ylen toiminta on ollut erityisesti framilla jo kuukausien ajan pääministeri Sipilään liittyvien poliittisten painostusväitteiden takia. Tuore Julkisen sanan neuvoston langettava päätös on pitänyt huolen siitä, että keskustelu on jatkunut kuumana. Yle-keskusteluun soisi liitettävän myös laaja-alaista pohdintaa verorahoillamme ylläpidetyn mediatoimijan yhteiskuntavastuun eri ulottuvuuksista. Markkinavetoiset mediatalot voisivat puolestaan ottaa koppia oman toimintansa vastuullisuudesta.
Median jäämiseen viime vuosina näkyvästi vahvistuneen laajemman yritys- ja yhteiskuntavastuukeskustelun katveeseen on vaikuttanut pitkälti median oma asenne. Media on vetäytynyt omaan neljännen valtiomahdin norsunluutorniinsa, josta tarkkaillaan muita, mutta ei (haluta) nähdä omaa toimintaa ja sen erilaisia vaikutuksia.
Heitän haasteen. Mikä mediatoimija astuisi Suomessa etujoukkoihin ja olisi se edelläkävijä, joka näyttäisi omalla konkreettisella esimerkillään mitä tarkoittaa aidosti ja laaja-alaisesti yhteiskuntavastuullinen mediatoiminta?
