Rana Plaza ‑vaatetehtaan tulipalo Bangladeshissa keväällä 2013 vaati yli tuhat kuolonuhria. Koska tehdas liittyi useiden tunnettujen kansainvälisten vaatebrändien alihankintaketjuihin, onnettomuus nousi näkyväksi uutiseksi maailmanlaajuisesti. Katastrofi nosti tekstiili- ja vaatetusteollisuuden työolot sekä työntekijöiden oikeudet valokeilaan ja laajemmin ko. toimialaan liittyvät ihmisoikeuskysymykset erityishuomion kohteeksi.
Yritysvastuun näkökulmasta tekstiili- ja vaatetusalan globaaleille markkinoille pirstaloituneet tuotantovaiheet tekevät kyseisestä toimialasta erityisen haastavan. Alalle on tyypillistä, että varsinkin suuremmat toimijat, ml. kansainvälisesti tunnettujen vaatebrändien taustalla olevat yritykset, teettävät tuotteitaan massatuotantona alhaisten tuotantokustannusten maissa. Tällöin suurimmat ihmisoikeusriskit liittyvät usein ulkomaille ulottuviin tuotantoketjuihin ja erityisesti heikkoihin työoloihin ja työvoiman hyväksikäyttöön.
Pienikin vaatetusalan mikrokäsityöyrittäjä voi olla linkittynyt globaaleihin tuotantoketjuihin esimerkiksi omien tuotteidensa materiaalien kautta. Näin käytännössä tekstiili- ja vaatetusalan erikokoisten yritysten toiminta liittyy laajoihin oikeudenmukaisuuden ja yritysvastuun teemoihin.
Tekstiili- ja vaatetusalan sidokset globaaleihin materiaali‑, suunnittelu‑, valmistus- ja jälleenmyyntiketjuihin tuo maapallon toisella puolella tapahtuneen tehdasonnettomuudenkin lähelle suomalaistenkin alan yritysten arkea. Yritysvastuun näkökulmasta pohdittaviksi nousee esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Onko palaneessa tehtaassa valmistetun tuotteen jälleenmyyjällä vastuuta tapahtuneesta? Miten tarkasti vastuullisesti toimivan yrityksen tulisi selvittää tuotteidensa tuotantoketjut? Mitkä ovat pienyrittäjän mahdollisuudet toteuttaa tuotantoketjuihin liittyvää vastuullisuutta?
Yritysvastuukeskustelu aktivoitunut – ’kotipesä’ ja pienyrittäjän ahdinko jäänyt marginaaliin
Suomessa keskustelu tekstiili- ja vaatetusalan vastuullisuudesta ja eettisyydestä on aktivoitunut kiitettävästi viime aikoina. Vireillä on mm. työ- ja elinkeinoministeriön ja ulkoministeriön koordinoima pyöreän pöydän keskustelu toimialan ihmisoikeushaasteista ja niihin vastaamisesta. Ko. keskustelulla valtio osaltaan jalkauttaa yritystoimintaa ja ihmisoikeuksia koskevia YK:n ohjaavia periaatteita Suomessa. Viranomaisten huomio on käytännössä kiinnittynyt sellaisiin suurempiin suomalaisiin yritystoimijoihin, joilla on joko omaa toimintaa ulkomailla tai merkittäviä yhteyksiä ulkomailla toimiviin alihankkijoihin. Toistaiseksi keskustelussa on jäänyt marginaaliin alan pienyrittäjien kohtaamat erityiset haasteet heidän yrittäessään toteuttaa sosiaalisen vastuun ja eettisyyden arvoja yritystoiminnassaan.
Suomessa on ylipäätään kiinnitetty täysin riittämätöntä huomiota ’kotipesään’, eli vastuulliseen yritystoimintaan liittyviin kotimaisiin ihmisoikeusulottuvuuksiin. Keskustelu on kyllä jo virinnyt Suomessa toimivien (suurempien) yritysten ihmisoikeusvastuusta Suomessa olevissa yritystoiminnoissa, kun vähitellen on alettu ymmärtää, että esimerkiksi työntekijöiden palkka- ja työolokysymykset liittyvät ihmisoikeuksia koskevaan yritysvastuuseen. Tämä ‘kotipesäkeskustelukin’ odottaa vielä pienyrittäjänäkökulmien huomioon ottamista.
Pienyrittäjien ihmisoikeusriskit ovat lähellä – omassa arjessa
Kun isompien suomalaisten yritystoimijoiden näkökulmasta sosiaalisesti vastuullisen yritystoiminnan suurimmat ihmisoikeusriskit liittyvät usein ulkomailla tapahtuvaan toimintaan, sosiaalista vastuuta ja eettisyyttä yritystoiminnassaan painottaville pienyrittäjälle suurimmat riskit voivat olla hyvinkin lähellä – ihan iholla. Ne liittyvät usein omaan jaksamiseen, taloudelliseen epävarmuuteen ja yhteiskunnan tarjoamien turvaverkkojen puuttumiseen. Lähituotteita ja kotimaista työtä suosivan pienyrittäjän arki on epävarmuutta, usein myös köyhyyttä.
Pienyrittäjien näkökulmasta yrittämisen toimintaedellytykset ovat myös käyneet koko ajan haastavimmiksi. Kauppa siirtyy nettiin ja kilpailu kustannustehokuutta korostavan ja nopeasyklisen muotiteollisuuden kanssa on kovaa. Kestävyyttä ja eettisyyttä korostavat alan pienyrittäjät kyllä saavat lisääntyvää huomiota julkisuudessa, kun ko. arvot näyttävät vahvistuvan kuluttajien ostokäyttäytymisessä. Epävarma taloustilanne kuitenkin myös heijastuu kuluttajien ostokäyttäytymiseen ja suosii hinnaltaan halvempia massatuotantotuotteita. Pienyrittäjille tilanne näyttäytyy kuitenkin usein oman toimeentulon – jopa oman hyvinvoinnin – riskeeraamisena. Pintaa raaputettaessa päästään käsiksi myös ihmisoikeuskysymyksiin, kun pelissä ovat käytännössä yrittäjän omat ihmisoikeudet, mm. ihmisoikeudeksi määritelty oikeus riittävään elintasoon. Herää kysymys valtion vastuusta turvata yrittäjän ihmisoikeuksia.
Pienyrittäjälle sosiaalisen vastuun toteuttaminen yritystoiminnassa ja suurimmat ihmisoikeusriskit näyttäytyvät siten hyvin erilaisina kuin suuremmalle yritystoimijalle. Vastuullisen yritystoiminnan kenttä on käytännössä jakautunut. Ja vain osa – suurimmat toimijat – tuntuvat saavan huomiota.
Yrittäjä putoaa turvaverkkojen ulkopuolelle; alan naisvaltaisuudesta erityishaasteita
Yrittäjän ahdinkoa kasvattaa se, ettei hän ole perinteisen hyvinvointivaltion turvaverkon suojissa esimerkiksi työttömyysturvan osalta. Tekstiili- ja vaatetusalalla yrittäjien ongelmia lisää alan työvoiman naisvaltaisuus. Koska vanhempainvapaisiin liittyvät etuudet sidotaan työnantajan maksuihin, tekstiilialan yritykset kantavat perhevapaista suhteettoman suuren taakan verrattuna esimerkiksi teknologiateollisuuteen. Naisvaltaisten alojen yrittäjien tilanne on siten lähtökohtaisesti miesvaltaisia haastavampi. Tällä on yhteydet sukupuolten välisiin palkkaeroihin. Tilanne myös tekee eettisten periaatteiden noudattamisesta erityisen haastavaa naisyrittäjille, vaikka juuri heillä tuntuu olevan voimakas tahtotila vastuulliseen yritystoimintaan.
Yritysvastuuta koskeviin keskusteluihin olisi tärkeää saada pikimmiten myös vastuullisten pienyrittäjien kokemuksia. Keskustelu olisi avattava siksikin, että Suomessa on saanut lisääntyvää jalansijaa yrittäjäeetos ja ihmisiltä perätään yrittäjäasennetta ja rohkeutta työllistää itsensä pienyrittäjänä. Erilaisia ammattiosaajia – toimittajia, valokuvaajia, kääntäjiä, tutkijoita, kirvesmiehiä, siivoojia jne. – kannustetaan, osittain myös käytännössä ’pakotetaan’, yrittäjiksi, kun yrityksissä leikataan työvoimakustannuksia työvoiman ulkoistamisella.
Pienyrittäjien köyhyys ja yrittäjyyden tuen heikkous nostaa esiin tärkeitä teemoja valtion yleisestä roolista, yhteiskuntamme tulevaisuudesta, eriarvoisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Avaamalla pienyrittäjänäkökulmaa yritysvastuukeskusteluun saadaan näkyväksi aivan uudenlaisia yritysten sosiaalisen vastuun ja laajemman yhteiskunnallisen – myös valtion − vastuun kysymyksiä.
